Lähteenä on käytetty Lauri Simonsuuren
toimittamaa teosta Myytilliset tarinat
(SKS 1975).
"Varo, ettet sitten pimeässä kävele avonaiseen hautaan."
Sehän tästä vielä puuttuisi. Pelkät kulissitkin ovat sellaiset, että niihin voisi sijoittaa minkä tahansa kauhutarinan. Kuu mollottaa kelmeänä ja hautakivien ääriviivat erottuvat enää vaivoin mustuvaa taivasta vasten. Tuuli kulkee puuskitellen pitkin kapeita polkuja ja aivan kuin kiusallaan synnyttää liikettä sinne, missä sitä ei enää pitäisi olla. Haudoilla napsuu, kahisee ja huojuu.
Varsinainen kuu paistaa, kuollut ajaa -tunnelma.
Mikäli ehdoin tahdoin haluaa kiusata itseään - niin kuin tässä tapauksessa - tyylipuhtaalla kauhuestetiikalla, yöllisen kierroksen kohteeksi Oulun hautausmaalla on parasta valikoida lounaispuolella sijaitseva vanhin osa. Hautoja ei ole siellä sijoiteltu mittanauhan eikä hautakiviä vatupassin kanssa. Jyhkeiden kuusien varjoista löytyy ruosteisia ristejä ja sammaloituneita paasia. Kulkuväyliä ei ole läheskään joka paikassa, ja pimeässä saa koko ajan tarkasti katsoa, mihin astuu.
Oulun seudun oppaat ry:n matkailuoppaalla Tiina Mikkolallakin on välillä vähän hakemista. Hautausmaakierrosten vetäjälle paikka on niin tuttu kuin se nyt ylipäätään voi elävien kirjoissa olevalle olla, mutta yöllä kaikki näyttää erilaiselta.
Jos sielu vaeltelisi levottomana ympäri hautausmaata, mikä siihen voisi olla syynä? Ehkä sotkuinen rakkauselämä?
Mikkola aloittaa Carl Wilhelm Westerlundin ja Maria Silfvanin haudalta. Oululainen raatimies ja teatterinjohtaja Westerlund rakastui Suomen ensimmäiseksi näyttelijättäreksi kutsuttuun Silfvaniin, kun tämä vielä oli naimisissa Evert Lemken kanssa. Westerlund sai Silfvanin omakseen lupaamalla Lemkelle kirjanpitäjän paikan alaisuudessaan. Aviopari ei saanut lapsia, mutta niitä heille synnytti kuitenkin taloudenhoitaja Katarina Yrtti-Aho. Kun Silfvan kuoli, Westerlund nai Yrtti-Ahon.
Tätä nykyä kaikki draaman osapuolet pötköttävät saman hautakiven alla.
"Paitsi Evert. Ei tiedetä, mihin hän on joutunut."
Entäpä hauta, jonka haltijan kuolemaan on liittynyt jotain mystistä?
Mikkola pysähtyy vaatimattoman näköisen hautalaudan eteen. Sellaisia on aikoinaan pystytetty yleensä köyhien ihmisten muistoksi, kun hienompaan muistomerkkiin ei ole ollut varaa.
Puu on halkeillut ja lautaa joskus koristanut maalaus kulunut kokonaan pois. Siinä on kuitenkin ollut kuvattuna nuori nainen, joka nojaa johonkin kilventapaiseen - tai voi sitä pitää peilinäkin.
Laudan alla lepää Bertha Wilhelmina Frickel, joka kuoli 24 vuoden ikäisenä 1844.
"Tarina kertoo, että Berthan aviomies oli merimies, joka hukkui haaksirikossa. Kun suruviesti oli tuotu, Bertha kampasi peilin edessä hiuksiaan, kun näki peilin kautta oven avautuvan ja aviomiehensä astuvan sisään. Hän säikähti niin paljon, että kuoli."
Historioitsijat ovat kaivelleet esiin tukun todennäköisempiä tietoja saksalaisnaisesta, joka kuoli lapsivuodekuumeeseen matkallaan Suomessa. Mutta öisellä hautausmaalla on taipuvainen uskomaan, että Bertha kuoli hiuksiaan kammatessaan.
Tullaan Jakob Lagercrantzin haudalle. Siinä seisoo yksinkertainen taulu, johon on ikuistettu syvää epätoivoa kuvastava runo.
Oulun köyhäinhuoneella 35-vuotiaana hirttäytyneen Jaakopin tiedetään olleen levoton sielu, joka vaipui hetkessä ylitsevuotavasta iloisuudesta synkkyyden syövereihin. Tarinan mukaan Jaakoppi olisi rakastunut oululaisen porvarin tyttäreen, ja isä olisi käskenyt vävytarjokasta polttamaan Oulun, jotta hän pääsisi eroon omista kilpakumppaneistaan. Jaakoppi olisi sitten lempensä tuskissa toteuttanut tuhotyön, muttei olisi siitäkään huolimatta saanut tyttären kättä. Ja sen takia miesparka olisi mennyt päästään sekaisin.
Pimeyden keskeltä löytyy hautausmaan tämänhetkisen tiedon mukaan vanhin muistomerkki, jonka alla makaa tuomiokunnan tuomari Polviander. Hän ehti kymmeniä vuosia kestäneen virkakautensa aikana lähettää tyrmään ja joskus manan majoillekin sellaisen joukon rikoksentekijöitä, että ei ihme, jos jollakulla olisi jäänyt jotain hampaankoloon.
Läheltä Polvianderin hautaa, jykevän kuusen alta, löytyy valurautainen tuoli. Se tuijottaa suoraan kohti pientä ristiä, joka ei Mikkosen mukaan millään meinaa pysyä ehjänä. Hauta on vuonna 1892 kuolleen Johanna Heikkisen. Eikä tuolille ole löytynyt selitystä, vaikka siitä on siinä toivossa kirjoitettu lehdessäkin.
"Ei mitään tietoa. Tuoli on seissyt siinä ainakin niin kauan kuin minä olen täällä liikkunut."
Lopuksi kierretään vanhan ja uuden osan rajamailla, joka joskus on ollut hautausmaan pahamaineinen pohjoisreuna, niin sanottu paholaisen puoli. Sinne on haudattu pahantekijät, itsemurhan tehneet ja kastamattomat lapset. Köyhimpien paikka on ollut rivihaudassa, pitkässä ja avonaisessa kourussa, jota on täytetty sitä mukaa kun haudattavia on tullut.
Mutta vaikka hautakivien alle kätkeytyy jos jonkinlaista ihmiskohtaloa, Mikkolan mukaan Oulun hautausmaalla ei tiedetä kummittelevan. "Mutta en minä täällä yöaikaan haluaisi yksin kierrellä."
Kun Mikkola on kävellyt ulos portista ja hävinnyt kaupungin valomereen, on aika kohdata kauhujen kauhu, yöllinen hautausmaa, yksin.
Keskuskäytävä on autio, loputon jono lyhtypylväiden heittämiä valojuovia ja niiden väliin jääviä varjoja. Äänimaailma koostuu etäisestä suihkulähteen pauhinasta sankarihaudoilla ja satunnaisesta autojen pörinästä, jota hautausmaata kiertävä kiviaita vaimentaa. Tuulen kulusta oksistoissa ja soratiellä pyörivien lehtien rapinasta.
Minä ja satatuhatta vainajaa. Mikäs tässä.
Öisellä hautausmaalla on koetellut rohkeuttaan melko moni muukin, ainakin kansantarinoissa. Ne vilisevät kaiken maailman uskaliaita aatuja, jotka ovat menneet yöllä hautausmaalle ja joko pilkanneet vainajia tai vieneet sieltä jotain mukanaan. Öisellä huutelulla on harvemmin ollut mielenterveydellisesti tervehdyttävää vaikutusta, ja pelkästä avoimessa haudassa makaamisestakin on yleensä rangaistu kuolettavalla sydänhalvauksella.
Poikkeuksetta tarinoiden rehvastelija on ollut mies, ja useimmiten tilanteeseen on liittynyt alkoholi.
Ähtärissä esimerkiksi Räsä-Kalle-niminen miekkonen oli matkalla kotiin saunomaan, kun hän hautausmaan kohdalla sai päähänsä huutaa isoon ääneen: "Nouskaa, nahkasuut, kylpemään!" Vainajat noudattivat kutsua, nousivat haudoistaan ja lähtivät joukolla perään. Vasta kun eräs tuttu vainaja kehotti Kallea juoksemaan ristiinkynnetylle pellolle, jahtaajat hellittivät. Kauhistunut mies vannoi ja vakuutti, ettei enää koskaan - sen paremmin ilolientä nautiskeltuaan kuin selvin päinkään - menisi hautausmaalle huutelemaan.
Huomioita yöllisen hautausmaan vaikutuksista yksilön havaintoihin ja toimintaan:
Valaistuilla käytävillä on suorastaan magneettinen vaikutus jalkoihin. Valoisa, tilava, geometrinen ja säännöllinen uusi osa kiinnostaa yhtäkkiä paljon enemmän kuin pimeä, rönsyilevä ja sokkeloinen vanha.
Syntyy tarve puhua itsekseen, mutta ei itselleen. "Hei." "Ei ollut tarkoitus kulkea kiveyksen päältä, mutta kun muualta ei päässyt." "Anteeksi, että nostelen tässä legginsejäni."
Mielikuvitus ottaa silmien paikan, ja kaiken, minkä suinkin voi nähdä väärin, näkee väärin. Hautoja koristavat patsaat muuttavat asentoaan, kun hetkeksi kääntää niille selkänsä. Tuulessa huojuva kasvi näyttää haudan ylle kyyristyneeltä mieheltä, joka kauhoo multaa ilmaan kaksin käsin.
Keskellä hautausmaan vanhaa puolta on sen verran vähän valaistusta, että oikeastaan se on vähiten huono paikka todeta kaikkien valojen yhtäkkiä sammuvan.
Niin, eivät kansantarinoiden tyhmänrohkeat uskalikotkaan ole huudelleet kehotuksiaan homenokille lyhtypylväiden turvaa tuovassa loisteessa.
Keskiyö. Täysikuu paistaa kahden mustan pilven välisestä kuilusta. On ihmeellisen hiljaista. Nyt jos koskaan olisi aika kajauttaa ilmaan kylpykutsu nahkasuille.
On ilmeistä, että kun kynttilän liekki kaukaisella haudalla hetkeksi katoaa näkyvistä, sen ohi on vilahtanut tuulessa huojuva oksa eikä jokin tumma hahmo. Että satatuhatta silmäparia tuijottaa kohti oman mielen syövereistä, ei vastapäisten kivien juurilta.
Mutta kun ääni vihdoin tulee, sitä ei parhaalla tahdollakaan voi nimittää rehvakkaaksi kajautukseksi. Se on pihinää, josta vaivoin voi erottaa sanat "pysykää nahkasuut siellä".
Mutta perinteet kunniaan, edes yhdessä asiassa: pyrähdys hautausmaan portista ulos on vähintään yhtä pikainen kuin Räsä-Kallella aikoinaan.