”Kaikki kaupungit ovat lopulta ideoita”, toteaa amerikkalainen Jonathan Franzen romaanissaan 27. kaupunki. Kirjailija kertoo raskaasti parodisoiden alennustilaan joutuneesta, Eero Saarisen kiiltävän kaariportin alla elävästä St.Louisista.
Kaupunki palkkaa pelastajakseen ulkomaalaisen poliisipäällikön. Ronski nainen tuo hätiin omat, kaupunkilaisia terrorisoivat joukkonsa sekä runsaasti sijoituspääomaa. Keinottelu pakottaa ihmiset kodeistaan.
Poliisipäällikkö pettää kaikkia, mutta saa näennäisesti aikaan parannusta. Harva epäilee mitään. Kantavat voimat hajoavat. Siinä ei käy hyvin.
Fiktio tuntui lähes käyvän toteen, kun autokaupunki Detroit joutui konkurssiin.
Englantilainen sanomalehti The Guardian julkaisi äsken Franzenilta esseen, jossa tämä ryöpyttää teknologiauskoista maailmaa Karl Krausin ajatuksiin nojaten. Kraus todisti, että ihmisellä on aina ollut yhtä vaikeaa uuden edessä.
Hän asui Wienissä ja kirjoitti oman aikansa vihaista blogia Die Fackelia, Soihtu-lehteä. ”Tulevaisuus on sitä, mikä tulee automaattisesti”, kriitikko arvioi ja valitti, että insinöörit muokkaavat asunnotkin kelvottomiksi. Kraus eli ”epäcoolin” saksalaisen järkimaailman ja ulkoisesti elegantin romaanisen kulttuurin välissä.
”Toiselle taide on instrumentti; toiselle elämä on ornamentti”, totesi satiirikko, joka kuoli 1936, juuri ennen kuin maailma jakautui kahtia.
Eurooppa käy edelleen eri tahtia ja me pohjoisen asukkaat olemme yhä ajatustavoiltamme lähellä saksalaisia. Vaadimme tekoja ja sisältöjä ennen muotoa ja pintaa. Olemme Franzeniin viitaten niitä, jotka mieluummin aikaansaavat konkretiaa ihan perustyökalulla kuin että nautiskelisimme pelkästä elämyksestä sileän Apple-laitteen äärellä.
Mikä on Oulun idea? Luodaanko kaupungissa uutta aikaa automaattisesti ulkoisten paineiden takia vai omaehtoisesti sisältä nyt, kun talous taas kerran uhkaa luisua alta.
Oulun keskustaan yllättäen tupsahtanut ruusutarha riippumattoineen oli ihmeellinen esimerkki siitä, miten kaupunkiin voi hetkessä kehittää kaikkia yhdistävää sisältöä ja charmia.
Kun jousimusiikki hetkeksi taukosi, ruusuista astui esiin vanhempi mies pyöräkypärä päässä. Tähän sopii runo, hän ilmoitti ja alkoi lausua. Ilma oli yhtäkkiä sakeana säkeitä ja paikalle sattuneen yhteisön keskenään jakamaa iloa.
Samanlaista muodosta riippumatonta omatoimisuutta löytyy vaikkapa Yritystakomosta, Starttaamosta tai BusinessKitchenistä. Ne ovat vaikuttaneet Oulussa vasta vuoden pari kooten yhteen satoja uusyrittäjiä, yrittäjiksi tähtääviä opiskelijoita kuin rahoittajiakin.
Moni on mennyt mukaan arastellen, mutta huomannut löytäneensä idean omasta päästään ja koko elämälleen uuden sisällön ja suunnan.
Tällaisten saavutusten jälkeen tuntuu, että oululaiset olisivat viettäneet vuosikausia kuin unessa. Meni liian hyvin.
Lokakuussa alkavat kansankäräjät, jotka tavallaan testaavat asukkaiden aktiivisuutta. Mutta miten kaupunkilaiset saataisiin jatkuvasti mukaan kehittämään Oulua? Moni meistä kulkee päivittäin silmät auki hyvien ideoiden ohi.
Ei idean tarvitse olla rakettitiedettä. Kun Helsingissä pyydettiin yleisöltä unelmia uuden kirjastorakennuksen ympärille, ehdotuksia tuli 2 400. Kansalaisraati valitsi ja ensimmäinen, satusyntymäpäivät kirjastossa, on toteutusvaiheessa. Mehut ja kakut saa tuoda itse.
Kalliossa asukkaat ovat hoitaneet itse jo vuosia Karhupuistoa. Kun mummelit hipsivät lähipuutarhaansa haravoineen ja kuokkineen, he tuntevat olevansa tärkeitä kaupunkilaisia.
Teknologiaa tarvitaan. Mutta se, että asukkaat tuntevat kuuluvansa tänne, on Oululle vielä olennaisempaa.