Ruotsin mellakoista riittää aihetta, vaikka jäljet nyt näyttävätkin johtavan jonnekin muualle kuin turhautuneisiin lähiönuoriin.
Helsingissä tuskaillaan, mitä tehdä ulkomaalaisten romanikerjäläisten kanssa.
Maahanmuutossa on ongelmia, sitä ei kukaan ole kieltänyt. Keskustelu käy silti liian yksipuolisena. Ikään kuin olisi vain niitä ongelmia.
Maahanmuuttajat eivät ole mikään yksi yhtenäinen ryhmä.
Kaikki eivät ole pakolaisia. Suurin osa on tullut työn, perheen tai opiskelupaikan perässä. He voivat olla myös Suomesta pois muuttaneita, jotka tulevat takaisin.
Vain todella pieni osa on niitä, jotka tietoisesti yrittävät hyötyä hyvinvointivaltiosta.
Oulun valtuustossa käsiteltiin hiljattain maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa.
Päähuomion varastivat perussuomalaisen kansanedustajan Olli Immosen mielipiteet. Jopa niin, että Immonen pääsi television ajankohtaisohjelmaan perustelemaan, miksi tavoite nostaa maahanmuuttajien osuus kaupungin työntekijöistä kahteen prosenttiin olisi väärin ja positiivista syrjintää.
Saman teeman perussuomalaiset nostivat esiin julkaistessaan rasisminvastaisen julistuksensa toukokuussa 2011.
Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen totesi tuolloin, että positiivinen erityiskohtelu kuten termi lainsäädännössä kuuluu, on täysin Suomen perustuslain ja kansainvälisten säädösten mukaista.
Lainsäädäntö voi päinvastoin muuttua syrjiväksi, jos positiivista erityiskohtelua ei sallita.
Erityiskohtelusta pitää luopua, kun ennalta määrätty tavoite toteutuu. Sitä on käytetty muun muassa naisten ja vammaisten aseman parantamiseen. Positiivista erityiskohtelua sovelletaan tilanteissa, jos hakijana on kaksi ansioiltaan tasaveroista hakijaa.
Ei se nyt niin kovin paljolta tunnu: kaksi henkilöä sadasta. Samassa suhteessa on maahanmuuttajia Oulun väestöstä.
Tavoitteen toteutuminen saattaa jäädä pitkälti erilaisten työllistämistoimien varaan, koska kaupungin työntekijämäärää ei aiota lähivuosina lisätä ja eläköityvien tilalle ei palkata ketään.
Toisaalta muitakin lähtijöitä on. Esimerkiksi vapautuvat opettajan, lastentarhanopettajan ja hoitajien paikat on pakko täyttää, jotta palvelut pelaavat.
Oulun ohjelma tuli Immosesta huolimatta hyväksytyksi. Siihen sisältyy paljon käytännön toimia, joilla maahanmuuttajien kielitaitoa, koulutusta ja työllistymistä parannetaan ja ihmisten kanssakäymistä lisätään.
Toivotaan, että ne oikeasti näkyvät kaupungin tarjoamissa palveluissa. Ja että otetaan huomioon myös ne oululaiset, jotka eivät osaa suomen kieltä tai eivät tiedä, miten kaupungin palvelujärjestelmä toimii.
Tuttavani sai pari viikkoa sitten sukujuhlien yhteydessä tietää olevansa kolmannen polven maahanmuuttaja. Isoisä oli ollut venäläinen, joka oli sittemmin suomentanut nimensä.
Ja itse asiassa, rajan takaa oli oma äitinikin, Inkeristä.
Kumpikaan meistä ei pidä itseään ”maahanmuuttajataustaisena”.
Samaa ei valitettavasti voi sanoa kaikista toisen tai edes kolmannen polven maahanmuuttajista, vaikka he ovat syntyneet Suomessa, puhuvat äidinkielenään suomea ja ovat omaksuneet täkäläisen kulttuurin.
Mitä enemmän heidän ulkonäkönsä poikkeaa kantaväestöstä, sitä helpommin heidät leimataan yksioikoisesti maahanmuuttajiksi.
Tuttava oli muuten ottanut uudet sukujuurensa puheeksi työpaikan kahvipöydässä ja kappas: kuudesta pöydässä istuneesta kolmen isovanhemmat olivat Venäjältä.
Suomeen ei vain tulla, täältä myös lähdetään. Koko maailma on entistä pienempi.
Nuoremme kansainvälistyvät vauhdilla. Miten toivomme heitä kohdeltavan uusissa kotimaissaan?