Pian pääministeriksi noustuaan Matti Vanhanen kutsui helsinkiläistoimittajan nurmijärveläiseen kotiinsa. Ikkunasta avautui viljava, värikylläinen ja täyteläinen uusmaalainen maalaismaisema. Hyvin hoidettujen peltojen takana oli metsää ja maisemaan sopivia omakotitaloja. Kaiken yllä lepäsi agraarinen harmonia.
Kulttuurimaiseman rauha yhdistyi kodin tuolloiseen onneen.
Kuva pääministerin maalaismaisemasta levisi Suomen suurimman sanomalehden sivuilta kaikkialle. Se nosti hetkessä erään suomalaisen unelman julkiseksi. Syntyi käsite "nurmijärveläisyys", ja keskustelu tihentyi pohtimaan hyvän elämän edellytyksiä suurkaupunkiseuduilla. Asuntopolitiikka nousi monien huulille. Vanhanen otti Zachris Topeliuksen roolin ja osoitti, että suomalainen ihannemaisema on maakunnassa. Näin ruuhka-Suomen perusviesti sai juuret: urbaani kotikin tavoittelee yhteyttä kansallismaisemaan.
Pääministeri sohaisi kerralla arkaan kansalliseen kohtaan, suomalaisten kaipuuseen luonnon lähelle, maaseutumaisiin oloihin. Urbaanin iloista vastikään nauttimaan oppinut kansa palautettiin juurilleen pohtimaan hyvän elämän maalaisvetoisuutta. Useimmat meistä ovat edelleen matkalla kehityskeskuksiin, kokeilemaan kaupunkimaisen asumisen hyviä puolia.
Nyt uusimpia tuulia saa maistella Oulun asuntomessuilla. Toppilansaaren kaupunkihistorialliseen maisemaan on rakennettu asuntomessujen tämänvuotinen tiivis kohde. Arkkitehtien suunnittelemissa pientaloissa näkyy inspiroituminen alueen teollisesta menneisyydestä.
Nurmijärvi ja Toppilansaari ilmentävät kahden suomalaisen ihanteen ristikkäisvetoa. Kaipuu maalle on kasvanut samaan aikaan kun kaupungistuminen on edennyt. Suomalainen uudisraivaaja on perinteisesti ollut maaseudun asuttaja, rämeikköisten erämaiden tai suoseutujen taistelija. Kuva työteliäästä, ahkerasta suomalaisesta, joka liinatukkaisena ja rohdinpaidassaan sadatellen raivaa metsää pelloksi, on sitkeästi liimautunut kansallisen kuvastoon. Kaupunki hyvän elämän paikkana on myöhempää perua, ja urbaanit uudisraivaajat hakevat vielä paikkaansa. Asuntomessuilla heitä näkee.
Suomessa suurkaupungistuminen on ollut poikkeuksellisen nopeaa. Suurin ongelma on ollut kaupunkien asuntopula, joka Topeliuksen päivistä 1850-luvulta on jatkunut näihin päiviin lähes yhtä suurena. Kun moderni eurooppalainen kaupunkisuunnittelu haki vastausta hyvän ympäristön luomiseen noin 150 vuotta sitten, hahmottui esiin kaksi päälinjaa. Urbaani, tiivis kerrostaloasuminen kehittyi suurissa pääkaupungeissa, Pariisissa, Pietarissa, Wienissä, Berliinissä, Tukholmassa, Madridissa, Budapestissa.
Englannin kaupungeissa syntyi vastaliike: pako esikaupunkeihin. Saarivaltakunnasta tuli viherarvojen ja modernin keskiluokkaisen esikaupungin mallimaa. Puutarhakaupunkiaate ja omakotitalomuoti lähtivät leviämään Lontoon kautta. Puutarhakaupunki oli ympäristönä ratkaisu kaupungistumisen ongelmiin, likaisuuteen, korkeaan kuolleisuuteen, tautien leviämiseen, lasten heitteillejättöön, poliittiseen väkivaltaan, prostituutioon. Puutarhakaupungissa yhdistettiin kaupungin ja maaseudun edut. Siitä tuli ensimmäinen globaali kaupunki-ihanne, joka levisi nopeasti kaikkialle ja synnytti lukuisia paikallisia ja alueellisia variaatioita.
Suomessa oltiin jo sata vuotta sitten varsin tietoisia Euroopan kahdesta päälinjasta. Berliiniläisittäin, tai pietarilaisittain, täällä oli rakennettu jo Engelin ajoista lähtien. Lontoon-mallille tuli tilaa vasta 1900-luvun alussa, kun kaupungistumisen ja teollistumisen ongelmat alkoivat näkyä. Murros on paikallistettavissa ensimmäiseen esikaupungistumisen aaltoon. Fyysisen muutoksen ja uuden ihannemaiseman symboleiksi kohotettiin luonto, valo, ilma, väljyys ja vihreys.
Kaupunkivihamielisyyden ensimmäinen vaihe koettiin noin sata vuotta sitten. Yleinen ilmapiiri politisoitui, ja pelko mm. työväestön liikehdinnän seurauksista vaikutti urbaaniin kansalaismielipiteeseen. Pois pahasta kaupungista! -kaikui kaikkialla. Avainsanoiksi nousivat oma koti ja sen orgaaninen suhde luontoon, yksilöllinen rakentaminen ja perhekeskeisyys. Tiivis, kompakti ja kaupunkimainen sai näin vastavoimansa väljästä ja vehreästä esikaupunkiasumisesta. Tällä tiellä ollaan edelleen!
Kriisien ja sotien jälkeen on panostettu väljyyteen ja omakotitaloihin. Vuoden 1918 jälkeen demokratian ja jatkuvuuden symbolina maalle nousi tuhansia "punaisia tupia". Kansallisen asutustoiminnan painopiste oli agraarin elinkelpoisuuden takaamisessa myös toisen maailmansodan jälkeen. Rintamamiestalot ja uudet maaseutuyhdyskunnat lykkäsivät rakennemuutosta pari vuosikymmentä.
Myös kaupunkien metsälähiöissä yhdistettiin viherelementti urbaanimpaan elämäntapaan.
Koti vehreyden lähellä nousi tasoittamaan työn ja tehokkaan tuotannon maailmaa. Esikaupungeissa monia muuttajia houkutteli asumisväljyys, asuntojen varustetaso ja tuntuma luontoon. Suomalainen kaupunkikulttuuri toteutuu edelleen lähiössä, maaseudun ja kaupungin rajatilassa.
Viime vuosina on miehissä ja naisissa surtu vanhojen puukaupunkien katoamista. Totta on, että monen kaupungin kuten Oulun keskusta joutui sotien jälkeen suurten muutosten, modernisaation tai "saneerauksen" kohteeksi. Kaksi kaupunki-ihannetta on jättänyt selvät jälkensä suunnitteluun. Mutta jätti aikakausi meille myös paljon komeaa modernistista arkkitehtuuria, joka sekin on jo noussut historialliseksi. Ansiokkaasta vanhojen alueiden uudiskäytöstä tarjoavat asuntomessut mainion kuvan. Tulevaisuuden hyvä elämä ei enää voi olla joko tai -mallien varassa. Nurmijärvi on saanut uudenlaisia haastajia. Niille on erityisen hyvä vastaanottavuus 400-vuotisjuhliaan viettävässä merellisessä Oulussa.