Pian on aikaa siirtää laaja diakokoelma digimuotoon.
– Olen aina sanonut, että ”sitten kun olen eläkkeellä”, ahkera valokuvauksen harrastaja, kaupunginarkkitehti Jari Heikkilä, 63, nauraa.
Oloneuvoksen päivät koittavat ensi vuoden alusta, mutta virassaan vuodesta 2007 ollutta Heikkilää ei Ympäristötalolla käytännössä enää nähdä.
– Minulla oli tähän työhön tullessani kaksi päämäärää: Oulun kaupunkikuvan kehittäminen eli kaupungin kasvojen kohotus, ja veden äärelle rakentamisen rohkaiseminen.
Jälkimmäisessä on liikahdusta oikeaan suuntaan, esimerkiksi Toppilansalmessa ja Ranta-Toppilassa, Heikkilä mainitsee.
– Pateniemenranta taas on Oulussa poikkeavaa: kerrankin ei jää 200 metrin pusikkovyöhykettä.
Kaupunkikuva on kehittynyt täydennysrakentamisen myötä, mutta valintansa jälkeen Heikkilä totesi myös täällä tyydytyn keskinkertaiseen rakentamiseen. Onko siihen tullut muutosta?
– Keskimäärin on tehty aika hyvää, mutta näyttöjä sieltä yläpäästä puuttuu.
Wau-arkkitehtuuria hän ei kaipaa, vaan jotain sellaista joka suuntaisi arkkitehtuurimatkailua tänne. Onko meille syntynyt mitään?
– Kastellin monitoimitalo on ehkä kansainvälisesti kiinnostavinta.
Heikkilä on vienyt oululaisarkkitehtejä opintomatkoille. Juuri palattiin Milanosta. Minkä kohteen hän vieraille esittelisi?
– Kyllä se taitaisi olla Juha Leiviskän suunnittelema Pyhän Tuomaan kirkko, hän toteaa pohdittuaan tovin.
Varovaisuutta meillä on liiaksi siinäkin, että asuinalueet ovat persoonattomia, Heikkilä sanoo.
– Meillä rakennetaan niin pieniä asuntoja, että julkisivuissa on liian runsasta toistoa.
Muutoinkin alueet muistuttavat toisiaan liiaksi, hän tähdentää.
– Paikan henki olisi säilytettävä: jätettävä sitä historiaa, paikalla aiemmin ollutta, joka on luomassa alueelle sen ominaispiirteen. Sen ei tarvitse olla välttämättä edes kulttuurihistoriallisesti merkittävää.
– Meillä esiintyy liian paljon kaikki tyhjäksi -ajattelua, hän sanoo mainiten yhtenä esimerkkinä Kalevan tontin.
Kaupunkikuvan kohentamisessa Heikkilä korosti virkaan tullessaan yhtenäisen rakennuskorkeuden merkitystä, joka Oulussa on ollut tavoitteena vuoden 1952 asemakaavasta lähtien. Se asetti tavoitteeksi väljän 3–5-kerroksisen kaupungin. Kaupunkia on tämän jälkeen tiivistetty ja korotettukin, kuten jokainen on havainnut.
Oululaista arkkitehtuurikeskustelua viime aikoina leimanneeseen korkean rakentamisen intoiluun Heikkilällä on selkeä näkemys.
– Hanke hankkeelta haluttaisiin nousta entistä korkeammalle kaupunkirakenteen yläpuolelle, hän toteaa.
– Hallitsemattomana tämä pyrkimys rikkoo kaupunkirakenteen yhtenäisyyttä ja luo yksittäisiä torahampaita kaupunkisiluettiin.
Heikkilä näkee korkealle rakenteelle sijaa tietyissä kaupunkirakenteen kohdissa, mutta se edellyttäisi juuri sitä erityistä arkkitehtuurin laatua, johon hänen mukaansa ei Oulussa toistaiseksi ole ylletty.
Yliopistomaailmasta kaupungin virkaan tullut Jari Heikkilä on luvannut pysyä tieteen ja opetuksen parissa, dosentti kun on.
Hän soisi tutkimusta suunnattavan arkkitehtuurin arkipäivään – itse parvekkeiden käytöstä väitelleenä.
– Kaikkihan sanoi, ettei tuollaisesta aiheesta voi väitöskirjaa tehdä ja sitten sain siitä osaston ensimmäisen kiittäen hyväksytyn arvosanan. Ja olin ehdolla promootion priimustohtoriksikin, Heikkilä muistelee.
– Arkeen kiinni! Ollaan oudoilla raiteilla, kun tutkitaan asioita, joissa mennään ihan vieraille tieteenaloille.
Kosteus- ja homeongelmakeskustelussa ei esimerkiksi ole nähty aihetta arkkitehtuurin alan tutkimukseen, hän huomauttaa.
– Kuitenkin kolmannes niiden syistä johtuu suunnittelusta.
Heikkilä opiskeli aikana, jolloin varttuneempien opiskelijoiden keskuudessa syntyi ns. Oulun koulu. Tarvetta vastaavalle paikallisuuteen ja pohjoisuuteen perustuvalle uudelle Oulun koululle olisi nytkin. Tällaista nuoren arkkitehtipolven esiinnousua on aika ajoin kyselty ja samaan toiveeseen yhtyy Heikkiläkin.
– Uudelle Oulun koululle – paikkaan ja pohjoisuuteen liittyvälle arkkitehtuurille – olisi tilaa ja tarvettakin.
Kirja on kameran ohella Heikkilän käsissä vapaa-aikana, vaikkei lukiessa ihan niihin sidosmäärin ylläkään kuin poikavuosina.
– Yhtenä kesänä luin 4,2 kirjaa päivässä. Kajaanin kirjastonhoitajilla riitti ihmettelemistä, kun päivittäin hain uuden pinon.
Ääneen lukeminen sen sijaan on ilmeisen mieluisaa.
– Meillä on melkoisen hyvä satukirjasto, jota on pidetty tietoisesti yllä, 17 lapsen isoisä toteaa.
Heikkilän klaanin vuotuinen kohokohta on kesäleiri jossain päin Suomea.
– Aarteenetsintään pitää ruveta jo keväällä varustautumaan.
Nyt näihinkin valmisteluihin on aikaa enemmän. Diojen järjestämisen välissä.
