Kolumni

Kauppakeskus on aikamme kuvastin

Harva saattoi olla huomaamatta, että Helsingin Pasilaan avattiin taannoin uusi kauppakeskus.

Harva saattoi olla huomaamatta, että Helsingin Pasilaan avattiin taannoin uusi kauppakeskus. Media seurasi herkeämättä, kun kansa päästettiin porttien takaa valloittamaan uusi markkinatalouden monumentti. Keskustelu aiheen tiimoilta virisi jo ennen avajaisia, kun etenkin englanninkielinen nimistö nostatti arvostelua.

-

Se, miten kauppakeskuksessa tiivistyvät ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun monet ulottuvuudet – kansainvälisyys, kansallistunne, kulutus – kertoo osaltaan, että elämme vahvan identiteettipolitiikan aikakautta. Kauppakeskus on näköjään yksi aikamme kuvastin, jota vasten omia valintoja ja minäkuvaa peilataan.

Suomessa ennen näkemättömät liikkeet, ketjut ja ravintolat tarjoavat osalle toivottua vaihtelua totuttuun valikoimaan. Uutta ja vähän outoa lähdetään katsomaan, vaikka matkankin takaa. Vierailu kauppakeskuksessa on hetken irtautuminen arjesta. Julkisena tilana se sallii oleskelun, vaikka perusolettamana ja myymälävastaavien ja ravintolapäälliköiden hartaana toiveena on, että kävijä raottaa kukkaron nyörejään eikä vain aisti tunnelmaa.

Toisille se on jälleen yksi uusi kulutusjuhlan areena symboloi sitä, mikä yhteiskunnassamme on vialla. Markkinatalouden kulutuskeskeisyys, joka ei tartu asiaankuuluvalla vakavuudella päällämme leijuvaan ilmastokatastrofiin, vaan yllyttää kuluttamaan luonnonvaroja kestämättömällä tavalla.

Samat vaateliikkeet, joiden halpa, muutaman viikon välein vaihtuva mallisto on toisille ilon aihe, ovat toisille ympäristökriisin inkarnaatio. Sekalaiset ja epäsiistit vaatevuoret, jotka päätyivät iltapäivälehtien otsikoihin, luovat kiistattoman kontrastin suhteessa ajankohtaiseen keskusteluun päästövähennystavoitteista.

Kauppakeskusten rakentaminen julkisenliikenteen solmukohtiin on ymmärrettäviä, mutta herättää myös kysymyksen, onko ostosreissu ympäristönäkökulmasta oikeutetumpi, jos sen tekee junalla oman auton sijaan. Tokkopa junamatka kauppaan ja takaisin kuittaa kahden euron lähes kertakäyttöisen t-paidan hiilijalanjälkeä. Toisaalta jossain aiheesta kirjoitetuista kymmenistä artikkeleista ja kolumneista, todettiin, ettei ole oikein arvioida kanssaihmisen tarvetta esimerkiksi uuteen vaatteeseen sen perusteella, mistä hän hankintansa tekee ja mihin hintaan. Jos on viisi euroa rahaa ja tarvitsee paidan, on hyvä, että sellaisen saa hankittua.

Kauppakeskusten ympärille kietoutuvassa kulutuskeskustelussa päädytäänkin herkästi tilanteeseen, jossa vain halpaa muotia tarjoavien ketjujen asiakkuus on tuomittavaa. Ei ylikulutus kuitenkaan liene sen arvokkaampaa tai ympäristön kannalta suotavampaa, jos sen tekee merkkiliikkeessä marketin sijaan. Violetin kangaskassin kantaminen perinteikkään suomalaisen tavarataloketjun logolla varustettuna osoittaa kantajansa käyttäneen tavallisen ihmisen vuosipalkan verran rahaa ostoksiin. Lieneekö kaikki sekään ollut välttämätöntä?

Myös kauppakeskuksen nimestä ja tehdyistä kielivalinnoista käyty keskustelu kytkeytyi yhteen aikamme keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista: kansallisen ja kansainvälisen rajapintaan. Onko englanninkielisten nimien käyttö osoitus huonosta kansallisesta itsetunnosta, kansallistunteen puutteesta vai avoimesta suhtautumisesta alati globalisoituvaan maailmaan? Anglo-amerikkalaisen kielialueen paikannimistöstä ammentamista on perusteltu sillä, että suomalaisuus on kansainvälistä. On tärkeää, että nimistö avautuu myös suomea äidinkielenään puhumattomille.

Suomi ei ole enää yksinäinen, kansainvälisten vaikutteiden tavoittamaton saareke, vaan arkikieleemme on vakiintunut monia lainasanoja useista eri kielistä. Varsin moni lienee tilannut kahvilassa lattea ja sanonut käyneensä marketissa.

Nimistöstä käyty kielikeskustelu tuntui kuitenkin tarjoavan sallitun areenan kansallistunteelle, jonka ilmaiseminen muissa kuin kieleen liittyvissä yhteyksissä tuntuu monista hankalalle.

Jos suomalaisuuden puolustaminen rajat ylittäviltä vaikutteilta tuntuu muutoin tarpeettomalta, on suomen kielen heikkenevän aseman puolesta oikeutettua nousta vastarintaan.

Kasvava ja yhä ylitsepääsemättömämpi identiteettipohjainen polarisaatio ulottaa otteensa arkipäiväisen elämän osa-alueille, kun kiista opiskelijaravintoloiden ruokatarjonnasta ylittää uutiskynnyksen ja nostattaa poliitikot barrikadeille tai kun kauppakeskuksen nimistöstä ja olemassaolon oikeutuksesta käydään kiivasta polemiikkia.

Yksittäinen päätös tai valinta eskaloituu suomalaista elämäntapaa koskevaksi pohdinnaksi. Kysymykseksi siitä, mikä on yrityksen tai kuluttajan oikeus, vastuu ja velvollisuus. Minäkuvan yhteiskunnallinen asemoiminen projisoituukin helposti vaikkapa kauppakeskuksen ympärillä käydyn keskustelun tarjoaman prisman läpi.

Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.