mirja.niemitalo@kaleva.fi
Kauppa on mahtava voimatekijä yhteiskunnassa. Kauppa pyörittää kotimaista liikennettä, maataloutta, kulutusta, kaavoitusta, poliitikkoja ja asiakkaita. Monilla paikkakunnilla kaupan rakenne määrittää pitkälti yhdyskuntarakentamista.
Aiemmin rakennettiin asuinalue, jonne palvelut vähitellen ja usein tuskastuttavan hitaasti seurasivat perässä. Nyt rakennetaan jättimäisiä kauppakeskuksia erilaisine palvelukonsepteineen keskusten ulkopuolelle.
Kauppakeskukseen pääsy edellyttää omaa autoa. Samaan aikaan syrjäseutujen palvelut ja kaupat häviävät ja taas tarvitaan omaa autoa. Amerikkalaisissa kauppakeskusunelmissa asuintalot on sijoitettu valmiiksi kauppakeskusten yhteyteen.
Oulussa on koko tämä vuosikymmen keskusteltu kiivaasti ydinkeskustan kehittämisestä, kaupankäynnin ja kaavoituksen tilanteesta ja kallioparkin rakentamisesta. Siinä sivussa poliitikot ja keskusliikkeet ovat likeisissä suhteissa toisiinsa ja päätöksenteossa on jouduttu kohtaamaan jääviyteen liittyvä moraali.
Samaan aikaan Oulun reunamille on noussut varsin suurten markettien ketju. Ja lisää on tulossa niin Ouluun kuin Oulun seudulle, isommassa ja pienemmässä mittakaavassa.
Kaupunkilaistunut suomalainen tarvitsee lähelleen kaupan, josta voi ostaa peruselintarvikkeet ja puhtaanapitovälineet. Erikoistavarat ja -tuotteet on totuttu hakemaan erillisistä keskustassa tai kaupungin liepeillä sijaitsevista liikkeistä. Kukaan tuskin on vaatimassa autoliikkeitä ydinkeskustaan.
Kauppakeskukset tarjoavat ihmisille elämyksiä ja näennäisen vaikutelman kylätunnelmaisesta yhteisöllisyydestä. Amerikkalaistutkimuksissa puhutaan myös kauppakeskusten uskonnollisesta luonteesta. Valoisat korkeat tilat yhdistettynä veden virtaukseen kertovat luonnosta, uusiutumisesta ja puhdistautumisesta.
Avoimet kauppojen oviaukot houkuttelevat piipahtamaan sisään ja hypistelemään tavaroita. Avonaisiin oviaukkoihin liittyy psykologinen viritelmä. Liikkeeseen mennäkseen ei tarvitse tehdä suurta päätöstä avata ovi. Se on jo apposen auki ja ostaminen voi alkaa.
Amerikkalainen kauppakeskusarkkitehti Jon Jerde perusteli äskettäin televisiodokumentissa kauppakeskusfilosofiaansa yksinäisyydellä. Lapsena hän oli yksinäinen ja kauppakeskusarkkitehtina hän on pyrkinyt luomaan sosiaalisia tiloja, jotka yhdistävät ihmisiä vieraannuttavassa kaupunkiympäristössä.
Ajattelussa on kuitenkin se harha, että kauppakeskukset ovat tiukasti suljettuja laitoksia. Vartijat pitävät huolen siitä, että paikalla ei norkoile kulmakunnan joutilasta väkeä. Kauppakeskusten oikeutettuja kävijöitä ovat vain kuluttajat, ne jotka ostavat ja käyttävät palveluja.
Shoppailu onkin kivaa niin kauan kuin on rahaa ja palkan takaava työpaikka. Ihmisen kerrotaan olevan onnellisimmillaan juuri hetkeä ennen tavaran ostamista. Lomautetuille, työttömille, köyhille ja autottomille kauppakeskusten ostosunelmilla ei ole mitään merkitystä, kun sinne ei pääse, eikä elämän etuisuuksiin kuulu varannot, joita voisi käyttää huolettomaan kulutukseen.
Kasvavalle joukolle oululaisia ja muita suomalaisia tämä kepeä kulutukseen perustuva elämäntapa on täysin vieras. Työttömän ja köyhän arki muodostuu aivan toisenlaisesta eloonjäämiskamppailusta.