SDP:n itsetutkiskelu on ollut perinpohjaista, mutta puolue ei aio muuttaa pitkää linjaansa hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana. Se voi olla vakava virhe, mutta yksi tappio ei yleensä riitä avaamaan silmiä.
SDP:n vaalitappiolle ja itseruoskinnalle omistetun huomion perusteella tuntuu siltä kuin melkein koko Suomi olisi osallistunut jollakin tavoin puolueen suruun jo kolme kuukautta yhteen menoon. SDP:hän kärsi kirvelevän tappion maalisvaaleissa ja lensi oppositioon. Se oli järkytys vallantäyteiselle puolueelle, joka oli valmistautunut jatkamaan kolmannen kauden peräjälkeen hallituksessa ja varautunut ottamaan sen johtoonsa.
Hallitusneuvotteluja ja uuden hallituksen muodostusta lukuunottamatta Suomen sisäpolitiikassa ei mistään asiasta ole puhuttu viime kuukausina yhtä paljon kuin SDP:n kovasta kohtalosta. Demarit ovat tehneet surutyötään väittelemällä, analysoimalla ja jauhamalla jauhamasta päästyään.
SDP:n puoluehallitus teki tapahtuneesta johtopäätöksiä vihdoin keskiviikkona Antti Kalliomäen työryhmän selvityksen perusteella, mutta lopputulos oli melkoinen lässähdys kaiken kohun jälkeen. Puolueessa pidetään nimittäin vaalitappion syynä vain lukuisia strategisia ja taktisia kampanjavirheitä, SAK:n kyljessä oloa, puoluejohtaja Eero Heinäluoman rooliongelmia sekä tappiota imagotaistelussa.
Puolueen linjassa ei sen sijaan näytä olevan mitään vikaa demarien mielestä, vaikka ulkoapäin katsoen ongelmien ydin voi piillä juuri siinä. Demareilla kun on suuria vaikeuksia löytää nuorista ikäluokista riittävästi uusia äänestäjiä vanhojen tilalle. Se konkretisoitui kaikessa karuudessaan näissä eduskuntavaaleissa, kun SDP ei saanut enää uurnille peruskannattajiaan entiseen tapaan.
SDP:n ääniosuus, 21,4 prosenttia, on puolueen historian heikoin vuoden 1962 jälkeen. Tuloksen dramaattisuutta korostaa se, että SDP:n valtakausi kesti yhtä täyttä vaalikautta (1991-1995) lukuunottamatta 41 vuotta ja että auringonlaskun puolueeksi aikoinaan leimattu keskusta on puolestaan noussut kaksissa viime vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuussa myös kokoomus ajoi ensimmäisen kerran SDP:n ohi.
1966 alkanut SDP:n kultakausi perustui ensin hyvinvointivaltion rakentamiseen ja lamasta lähtien sen puolustamiseen. Trendinä supistunut vasemmiston yhteiskannatus osoittaa, että aika on ajamassa vanhan hyvinvointi-ideologian ohi. Hyvinvointiyhteiskunnan uhat eivät ole vauraassa Suomessa uskottavia, ja maan ongelmat vaativat aivan uudenlaisia lähestymistapoja. Suomea pitää modernisoida avoimen talouden lähtökohdista, jotta hyvinvointipalvelujen pohja säilyy.
SDP:lle on syytä nostaa hattua siitä, että puolueessa on käyty perusteellinen keskustelu omasta tilasta. Vaalien alla demarit uskottelivat itselleen ja äänestäjilleen, että heillä on maan paras ohjelma, linja ja agenda. Nyt he tunnustavat olleensa väärässä. Sellainen on hyvin harvinaista, ja siitä voi alkaa aito uudistuminen.
Yksi vaalitappio ei kuitenkaan yleensä pysäytä puoluetta. Britannian työväenpuolueelta tosiasioiden tunnustaminen vaati kolme tappiota, mutta kun sen ohjelmat ja linja uudistettiin täysin, se palasi valtaan ja voitti kolmet vaalit peräjälkeen. SDP:ssä on suhtauduttu yliolkaisesti Tony Blairin kolmanteen tiehen, mutta esimerkiksi Labourin työllisyyspolitiikan tulokset ja eräät muut saavutukset hakkaavat Suomen mennen tullen.
SDP uudistuu aidosti vasta, jos se irtautuu jarrumiehen roolistaan. Suomen haasteet eivät ole hyvinvointijärjestelmän puolustuksessa vaan sen uudistamistarpeissa.