Euroopan unioni törmää kerta toisensa jälkeen siihen, ettei se ole uskottava ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimija maailmanpolitiikassa. Sillä ei ole kansainvälisillä foorumeilla yhteistä ääntä eikä yhteistä tahtoa. Taloudellisiin voimavaroihinsa verrattuna EU on todellinen ulkopoliittinen kääpiö.
Ruotsin pääministerillä Göran Perssonilla oli ilmeisesti tämä tausta mielessään, kun hän visioi äsken Jyväskylässä pitämässään Martti Ahtisaari -luennossa, että EU:lla tulisi olla yhteinen ja pysyvä paikka Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa.
EU-maiden yhteinen painoarvo riittäisi hyvinkin siihen, että unioni ansaitsisi pysyvän tuolin turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten - Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan, Ranskan ja Britannian - rinnalla. Pysyvä neuvostojäsenyys olisi Perssonin sanoin todellinen merkki unionin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Persson esitti eittämättä kauniin ja kannatettavan vision. Kokemus sekä YK:n uudistamisesta että unionimaiden eripuraisuudesta osoittaa kuitenkin, että EU:n pysyvää paikkaa maailmanjärjestön kaikkein pyhimmässä on äärimmäisen vaikea saada aikaan.
Turvallisuusneuvoston kokoonpanon rukkaus on ollut YK:ssa kestoaihe vuosikymmeniä. Pysyvän jäsenen paikkaa on kaavailtu ainakin Japanille, Intialle, Brasilialle ja Saksalle. Kaikki yritykset ovat kariutuneet, koska neuvoston sinänsä kannatusta saaneesta laajentamisesta on liki mahdotonta saada aikaan yhteisymmärrystä.
Perssonin ehdotus saa varmasti periaatteellista tukea unionin pienissä jäsenmaissa, esimerkiksi Suomessa. Voi silti huoletta laskea, ettei EU:n neuvostopaikka saa ymmärrystä ainakaan Britanniasta, Ranskasta eikä myöskään Saksasta. EU-edustus söisi kahden ensimmäisen kansallista vaikutusvaltaa ja jälkimmäisen mahdollisuuksia nostaa omaa kansainvälistä profiiliaan.
Turvallisuusneuvoston rakenne ei vastaa enää todellisia voimasuhteita eikä ole oikeudenmukainen etenkään kehitysmaille. Britannian ja Ranskan vaikutusvalta on vähentynyt tilanteesta, jossa YK:n valtarakenteita pystytettiin toisen maailmansodan voittajavaltioiden ehdoin. Unionin edustus samassa pöydässä olisi suoraan poissa niiden vallasta. Ne eivät luovu vapaaehtoisesti omista paikoistaan EU:n hyväksi.
Lisäksi unionimaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjat ja intressit menevät yhä niin paljon ristiin, että unionin olisi vaikea toimia turvallisuusneuvostossa yhdellä äänellä. Jos EU saisi oman tuolinsa, muut samantyyppiset organisaatiot voisivat vaatia samaa. Jos EU edustaisi jäseniään YK:ssa, unionin jäsenet joutuisivat joskus hankalaan valintatilanteeseen, ollako lojaali unionille vai Natolle.
paakirjoitus@kaleva.fi