Oulun kaupunginorkesterin päävierailija Susanna Mälkki palasi kapellimestarin korokkeelle. Vierailu oli kolmas vajaan vuoden sisällä. Kuviot ovat valmiit ja yhteistyö toimi nyt ehkä aikaisempaakin tehokkaammin.
Ohjelman laatijana Mälkki on joustava. Koeteltu alkusoitto-konsertto-sinfonia -kaava ei kahlitse. Valitut neljä kestoltaan kohtuullisen kompaktia teosta tuntuivat juuri sopivalta annokselta. Musiikki oli juuri päättyneeltä vuosisadalta - siis suhteellisen modernia.
Sibeliuksen sinfoninen runo Bardi (1913/1914) on säveltäjän niukkalinjaista ja katkelmallista ekspressionismia. Tämän vaiheen musiikki tuntuukin sujahtavan luontevasti nykyajan jälkimodernien sävelten ja crossover-ilmiöiden joukkoon.
Mälkin askeettinen tulkinta vahvisti teoksen todentuntuista surumielisyyttä. Orkesteri soitti tummin sävyin. Hetkelliset melodraaman makuiset ilon pilkahdukset vain korostivat melankolista yleistunnelmaa.
Sävellykseen syntyyn liittyvä dramaattinen tarina lisää usein teoksen kiinnostavuutta. Tämä pätee myös Béla Bartókin viulukonserttoon nro 1 (1908), jonka taustamotiiveissa on avainromaanin aineksia.
Konsertto oli säveltäjän yksipuolisen rakkauden testamentti. Bartók omisti teoksen ihastukselleen viulisti Stefi Geyerille. Tämä oli huomiosta kiusaantunut ja pyysi, että teosta ei julkaistaisi. Konsertto sai ensiesityksensä postuumisti vasta 50 vuotta valmistumisensa jälkeen.
Konsertto on harmonioiltaan tavallista pehmeämpää Bartókia, mutta kokonaisuus on kuitenkin iskevän tehokas. Mälkki nosti harkitusti esiin musiikillisen topografian tärkeimmät muodot nopeasti vaihtuvien tunnelmien ja runsaiden yksityiskohtien joukosta.
Solisti Mark Lubotski soitti mestarin ottein, pehmeän soljuvasti. Orkesteri tulkitsi värikylläisesti ja napakasti, joskin pari pientä kauneusvirhettä pääsi joukkoon pujahtamaan.
Toru Takemitsun (1930-1996) Requiem jousiorkesterille oli japanilaissäveltäjän kansainvälinen läpimurtoteos 1957. Teoksen sävelkieli on omintakeista ja helposti tunnistettavaa, vaikka requiemin ilme onkin hieman askeettisempi kuin Takemitsun myöhempien sävellysten. Orkesteri soitti unenomaisen viipyilevästi, niin kuin suurten kysymysten äärellä kuuluukin.
Takemitsun itäisestä impressionismista on hyvä palata erääseen hänen vaikuttajistaan, Maurice Raveliin. Tämä puolestaan tunnustaa sävellyksessään Tombeau de Couperin kunniavelkansa ranskalaisen barokin suuruuksille. Tombeau oli alun perin pianoteos. Sen orkesteriversiossa Ravel ei säästellyt värejä.
Muodonmuutos on yhtä häikäisevä kuin hänen orkestroinnissaan MusorgskinNäyttelykuvista. Barokkinen lähtökohta on väistynyt kauemmas taka-alalle Ravelin oman kielen tieltä. Mälkin ja kaupunginorkesterin toteutus ei jättänyt toivomisen varaa. Musiikki soi rehevänä ja eleganttina, ei vapaalla kädellä roiskien vaan harkitusti ja analyyttisesti annosteltuna.