Herätyskello piipittää kello 02.00. Nainen nousee, venyttelee sikeästi nukutun yön harteiltaan ja tassuttaa keittämään aamukahvia. Keittiön ikkunasta piirtyy valoneliö öiselle hangelle, kun hän hakee postilaatikosta lehden, jonka painomuste on tuskin ehtinyt kuivua.
Nainen herättää miehensä ja lapsensa, ja perhe istuutuu aamupalalle suunnittelemaan uutta päivää.
Kello 04.00 lapsi on jo jätetty kouluunsa työmatkan varrelle ja nainen istahtaa toimistossa tietokoneensa ääreen. Hän työskentelee tehokkaana ja virkeänä kellon ympäri, hakee lapsensa koulusta ja ehtii kotiin puoli viideksi juuri sopivasti miehensä kattamaan pöytään.
Syötyään perhe hajaantuu pariksi tunniksi harrastuksiinsa ja tapaamaan ystäviään. Kotitöiden jälkeen on vielä mukavasti laatuaikaa vietettäväksi, ennen kuin he harjaavat hampaansa, ottavat unilääkkeensä ja kömpivät kahden tunnin yöunilleen kellon käydessä puolta yötä.
On vuosi 2020, ja maailman menon mullistanut lääke on ollut markkinoilla jo puolenkymmentä vuotta. Sen avulla ihmisille riittää mainiosti vain kahden tunnin yöuni.
Nainen muistaa hämärästi uutiset tiedemiesten suunnitelmista alkuvuodelta 2006. "Mitä paremmin ymmärrämme kehon vuorokausirytmiä, sitä paremmin osaamme huijata sitä. Kymmenen vuoden kuluttua emme juuri tarvitse unta", Lontoon Imperial Collegen biologit kerskuivat The Timesissa ja halusivat vastata modernin yhteiskunnan haasteisiin.
"Kunpa olisin silloin tiennyt", nainen ajattelee kitkerästi.
"En olisi koskaan valittanut kiirettä tai väsymystä tai huokaillut, että haluan vuorokauteen lisää tunteja."
Aluksi lääkettä käyttivät sotilaat, sitten himojuhlijat ja lopulta silmäpusseihinsa tuskastuneet pienten lasten vanhemmat. Nyt sitä myydään maitokaupoissa.
"Äiti, kertoisitko taas niitä juttuja sinun ja isän nuoruudesta", pyytää lapsi, joka ehtii 12-tuntisten koulupäiviensä ansiosta kahlata vuodessa puolentoista luokan oppimäärän ja siten nopeammin tuottavaksi osaksi tehokasta yhteiskuntaa.
"Voi, meillä oli sitten ihanaa", nainen huokaa.
"Jos olimme oikein väsyneitä, saatoimme mennä nukkumaan jo yhdeksältä illalla ja nukkua kymmenen, yksitoistakin tuntia. Töihin piti mennä vasta yhdeksältä aamulla!"
Lapsi pyörittelee silmiään.
"Viikonloppuisin, kun ei ollut kiire minnekään, nukuimme pitkään ja venyimme sängyssä joskus kahteentoista asti. Kerroimme toisillemme unistamme, kannoimme aamiaistarjottimen sänkyyn ja luimme lehteä", nainen naurahtaa.
"Ja joskus, tällaisina kirpeinä talvi-iltapäivinä niin kuin nyt, otimme päiväunet. Niitä sanottiin päikkäreiksi. Tulimme koirien kanssa ulkoa pakkasesta posket punaisina, teimme jotain hyvää ruokaa ja nautimme raukeudesta, joka hiipi jäseniin ja painoi silmiä. Koirat tuhisivat unissaan matolla, ja me käperryimme sylikkäin sohvalle aurinkoiseen läikkään, pehmeän viltin alle, ja nukahdimme autuaina", hän vajoaa muistoihinsa.
"Oi niitä aikoja. Kunpa ne vielä joskus palaisivat."