Luen usein muistokirjoituksia lehdistä, vaikka edesmenneet olisivat minulle tuntemattomia ihmisiä. Monesti liikutun kauniista sanoista, niin tulvillaan rakkautta.
Tulee mieleen, että toivottavasti nämä ihanat ihmiset saivat eläessään kuulla, miten läheiset heitä rakastavat ja arvostavat.
Siitä onkin ajatuksilla lyhyt matka omiin iäkkäisiin vanhempiin, että muistaisin kertoa heille, mistä kaikesta olen kiitollinen ja mitä piirteitä heissä erityisesti arvostan.
Uskon, että itse kukin on sokea niin omille pahimmille puutteilleen kuin hyville puolilleen. Viime isänpäivänä sanoin isälleni, sivulauseessa, omasta mielestäni itsestäänselvän asian: että hän on ollut hyvä isä.
Myöhemmin kuulin, kuinka hän puhelimessa kertoi asiasta siskolleen, että parasta siinä päivässä oli ollut tämä tunnustus.
Kun puhutaan aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhteesta, näkökulma on usein se, että vanhukset jäävät vaille rakkauden ja välittämisen osoituksia. Kun keskustelen aiheesta ikätovereideni kanssa, moni heistä kipuilee myös siitä, etteivät he tiedä, mitä oma vanhempi heistä oikein ajattelee.
Perhekulttuuri on ollut jäyhä, ei ole halailtu eikä rakkaudesta ääneen puhuttu. Keski-ikäisen ajatukset saattavat kulkea sitä rataa, että biologisella pohjalla varmaankin vanhempi rakastaa, mutta oliko tämä aikoinaan onnellinen lapsensa syntymästä, onko hän ylpeä omastaan, arvostaako ihmisenä. Ehtiikö saada minkäänlaista tunnustusta ennen kuin on liian myöhäistä kysyä.
Mietiskelyni tunnustuksen antamisesta eläville sai alkunsa Facebookista lukemastani päivityksestä: ”Anna minulle kohteliaisuus, mikä tahansa mieleesi tulee. Jaa sitten tämä päivitys omassa statuksessasi. Ja milloin ikinä sinulla on huono päivä, tai vain tarvitset pientä nostetta, etsi tämä päivitys ja lue saamasi kommentit ja toivottavasti tunnet itsesi taas kerran arvostetuksi ja ihailluksi. Ja muista, olet mahtava tyyppi!”
Alkuperäinen teksti oli englanniksi. Kääntäessäni huomasin, että alkuperäisellä kielellä se tuntui paljon luontevammalta, tuntui jotenkin nololta kirjoittaa sellaista suomeksi.
Päivityksen julkaisija sai ihania kommentteja. Kirjoitin itsekin hänelle kommentin, ja olin mielissäni siitä, että tämä ihminen sai lukea ne kaikki kauniit, hauskat ja todet lauseet itsestään. Eläessään.
Siitä huolimatta, että päivityksen idea oli minusta hyvä, en tehnyt kuten pyydettiin ja jakanut sitä omassa statuksessani. Se oli niin vastoin suomalaista tapakulttuuria, että olisin kiitosta ja kannustusta vailla.
Muut kommentointiketjuun osallistuneet olivat toisen ajan sukupolvea, toivon että he olivat rohkeampia.
Vaikka nuoremmasta sukupolvesta olikin kysymys, tulkitsin pieneksi ujosteluksi päivityksen julkaisemisen englanniksi. Myös kiitokset kommentoijille päähenkilö kirjoitti englanniksi.
Kun me keski-ikäiset istumme iltaa, kosketuskulttuurin muutos tulee usein puheeksi. Se, miten nykyään halaillaan tavatessa ja hyvästellessä.
Perhekulttuureissa on eroja. Joissakin perheissä on halailtu ja pidetty sylissä jo 60- ja 70-luvuilla, mutta halailemaan on nyt alettu sellaisissakin perheissä, joissa ei keski-ikäisten lapsuudessa hyvällä koskettu. Perheissä, joissa kosketus oli jo vanhastaan tutumpaa, halaillaan ja pussaillaan nyt entistä enemmän.
Jää koskettamisessa on rikottu. Ehkä me olemme jo hyvää vauhtia matkalla siihen, että jakaisimme myös kauniita sanoja anteliaasti eläville.