Meikkaaminen ja ulkonäkö ovat meille niin tuttuja asioita, että luulemme tietävämme niistä kaiken.
Turhat luulot karisevat, kun lukee Anu Korhosen uuden kirjan Silmän ilot. Korhonen on tutkinut kauneuden kulttuurihistoriaa uuden ajan alussa.
1500-luvulla ei ollut rolf nordströmeitä vuolemassa väsähtäneitä piirteitä ja ruiskuttamassa botuliinia uurteisiin, ei ollut kollageenivoiteita, ei tehotippoja eikä ihmenaamioita. Mutta mitä tekivät naiset? Tietenkin keittivät kosmetiikkansa itse!
Anu Korhonen ei etsi kirjassaan kauneuden määritelmää, vaan pikemminkin selvittää, miltä tuntui olla kaunis 1500-luvulla. Hän tutki aikoinaan väitöskirjaa varten rumuutta, mutta ei oikein ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitettiin. Rumuuden ymmärtämiseksi oli tutkittava kauneutta.
Korhosen mukaan kauneus on kommunikaatiota katsojan ja kohteen välillä: kauneus ruokkii silmiä, ja silmät nielevät kauneutta.
Uuden ajan kuvauksissa kaunis ruumis oli aina naisellinen. Jos silmän ilo sattumoisin olikin kaunis nuorukainen, myös hänen ulkonäköään ylistettiin kuvailemalla häntä naiselliseksi.
Kauneutta on aina tuotettu keinotekoisesti. Uuden ajan alussakin kauneutta ammennettiin purkeista ja purnukoista ja siveltiin kasvoille suurta huutoa olevien peilien edessä.
Kosmetiikasta kirjoitettiin 1500-luvulla lähes aina paheksuvaan sävyyn. Miehet tuomitsivat naisten meikkaamisen siveettömänä ja "huoramaisena". Miehet myös tepastelivat maalattuina hovipiireissä, mutta Anu Korhosen mukaan laaja kirjallinen keskustelu kosmetiikasta sivuuttaa heidät täysin.
Näpyistä ollut
murhetta aina
Kauneusaineiden valmistukseen ja käyttöön opastavia yksityiskohtaisia ohjeita julkaistiin valtavia määriä ja kosmetiikan käyttö oli levinnyt laajalle. Tavallisin kosmeettinen toimenpide oli näppylöiden rauhoittaminen. Näppyjä, finnejä, syyliä, ajoksia ja ihon punaisuutta vastaan julkaistiin lukemattomia ohjeita lääkintäoppaissa. Rypyt olivat epämuodostumia ja rinnastettiin muihin iho-ongelmiin.
Ihonhoitoreseptissä ihoa "uudistava" voide valmistettiin sekoittamalla kananmunaa, etikkaa, tärpättiä, sokeria, kamferia, booraksia, alunaa, ruostetta, elohopeaa, sitruunamehua, sipulia ja valkoviiniä. Lientä keitettiin päivätolkulla, kunnes liisteri oli valmis levitettäväksi naamalle. Iho "uudistui", koska se paloi vereslihalle. Kun kuivunut mönjä kahdeksan päivän päästä lioteltiin pois, finnit olivat tipotiessään, mutta niin myös koko iho.
Ihomaalit eivät olleet vaarattomia nekään. Uuden ajan kaunis iho oli kirkas ja valkoinen. Jos se ei ollut sitä luonnostaan, se piti vaalentaa. Meikkivoiteiden tärkein ainesosa oli lyijyvalkoinen, mutta niihin sekoitettiin myös rikkiä ja elohopeaa.
Kauneus oli kauppatavaraa ja varmin tie sosiaaliseen menestykseen. Naiset aloittivat päivänsä peilien edessä kasvojaan ehostaen, ja meikkejä korjailtiin päivän mittaan.
Lihavuus oli
rappion merkki
Lihavuuteen suhtauduttiin 1500-luvulla torjuvasti, vaikka runsailla vaatemassoilla korostettiin kookkaan vartalon vaikutelmaa.
Varoitukset lihavuuden vaaroista ovat kuin suoraan Kansanterveyslaitoksen uusituista ravitsemusohjeista. Ylensyöjää uhkasivat lukemattomat sairaudet, lihavuus lisäsi kalliiden lääkäripalvelujen tarvetta ja huono terveys aiheutti yhteiskunnalle suuria kustannuksia!
Laihdutusoppaat olivat yllättävän samanlaisia kuin meidän aikanamme. Uuden ajan tohtorit paasasivat, että lihavuuden syynä oli liika syöminen ja liian vähäinen liikunta.
Muoti oli uuden ajan (miesten) mielestä paholaisen keksintö. Peruukkien, huntujen ja meikkien takana oli itse piru, joka houkutteli ihmisiä lankeemukseen. Vaatteisiin kulutettiin kuitenkin paljon rahaa, koska ne olivat uuden ajan kulttuurissa nykyistäkin varmempi sosiaalisen aseman merkki.
Miehet kehottivat naisia kätkeytymään katseilta ja suojautumaan synnin houkutuksilta. Jestas sentään! Jotkut kirjoittivat tuohduksissaan, kuinka naiset tulivat jopa kirkkoon esittelemään uusia vaatteita ja muotikotkotuksia!
Anu Korhonen: Silmän ilot. Kauneuden kulttuurihistoriaa uuden ajan alussa. Atena 2005.