Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.
Rovaniemellä on käyty viime vuosina vilkasta keskustelua julkisten tilojen estetiikasta. Ovatko 1950-luvulla rakennetut talot kauniita ja olisiko ne suojeltava? Miten vesivoimalaitokset sulautuvat maisemaan? Entä tunturien matkailukeskukset? Onko Levin moderni hiihtopuisto kaunis? Voiko ruma olla esteettisesti mielenkiintoisempaa kuin kaunis? Nämä kysymykset kuuluvat estetiikan ja kulttuurifilosofian alaan.
Kulttuurifilosofiassa 1900-luvun lopun keskustelu pyöri modernismin ja postmodernismin käsitteissä. Moderni nähtiin valistuksen jatkona, postmoderni taas uutena romantiikkana. Valistuksessa uskottiin yhteen järkeen. Romantiikassa ja postmodernissa uskotaan, että ei ole olemassa yleispätevää järkeä vaan erilaisia uskomusjärjestelmiä, joita ei voi vertailla yhtenäisin kriteerein.
Valistuksen näkökulmasta ihmisluonto on sama kaikkina aikoina ja kaikkialla. Ihmisen ja yhteiskuntien oikeat tavoitteet ja niiden saavuttamisen tehokkaat keinot ovat löydettävissä rationaalisen keskustelun kautta. Tämän keskustelun mahdollistaa ihmislajille ominainen kyky käyttää kieltä ja ajatella järkevästi.
Valistuksen perintö muovautui 1900-luvulla modernismiksi. Esimerkiksi arkkitehtuurissa modernismi on korostanut epähistoriallisuutta ja yleisinhimillisyyttä. Modernististen tähtiarkkitehtien taloista on joskus vaikea päätellä onko ne suunniteltu Suomeen vai Brasiliaan. Modernistit ajattelivat ainakin teorian tasolla, että ihmisen aistielimien rakenteen ja toiminnan ymmärtämisellä voitiin määritellä, mikä on kaunista. Kaunis tarkoitti oikeita ja tarkoituksenmukaisia värien ja muotojen yhdistelmiä. Kaunis ei ollut makuasia.
Romantiikka ja postmoderni on korostanut yhden ihmiskunnan sijaan erilaisuutta ja eroja. Romantiikkaa kiinnosti se, mikä on erityistä yksilöille, ryhmille, kansoille ja valtioille. Postmodernin ajattelun mukaan ihmiset kuuluvat erilaisiin alakulttuureihin, joihin voidaan joustavasti liittyä ja erota. Eri alakulttuureissa vannotaan erilaisten kauneuskäsitysten nimeen. Eri ryhmien totuudet ovat yhtä arvokkaita eikä niitä voida arvioida yhtenäisin kriteerein. Kauneus on makuasia.
Postmodernismi korosti myös käsitystä, että mediakulttuuri muuttaa jatkuvasti kauneuskäsityksiä. Elokuvan, television, videon ja tietokoneen maailma ei ole vain maailmaa ulkopuolellamme, vaan yhtä lailla se muokkaa havaintoamme ja ymmärrystämme.
Havainto muodostuu aina valikoinnin kautta, mikä tarkoittaa joidenkin asioiden esiinnostoa ja joidenkin asioiden sivuuttamista. Marshall McLuhanin tunnetun ajatuksen mukaan mediat ovat aistien jatkeita. McLuhan ajatteli eri aikojen mediateknologioiden muovanneen ihmisen tapaa hahmottaa maailma ja havaita todellisuus.
Esihistoriassa ihmiset havaitsivat maailmaa sekä maun, hajun, kuulon, kosketuksen kuin näön avulla. Kirjainkirjoituksen myötä näköaistin merkitys alkoi nousta ohi muiden aistien, mitä kehitystä kirjapainotaidon keksiminen Euroopassa entisestään vahvisti. McLuhan uskoi, että sähköinen vallankumous voisi palauttaa aistien tasapainon.
15.10.2005 Kuvataideakatemiassa järjestettiin taiteilija Teemu Mäen kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäytteen tarkastustilaisuus. Teemu Mäen väitöksen aiheena oli Taide filosofisen ja poliittisen vakaumukseni kokonaisimpana muotona. Työn ohjaajana oli toiminut muun muassa markiisi de Sadea koskevista tutkimuksistaan tunnettu Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen. Tarkastustilaisuus käytiin latautuneessa tunnelmassa poliisipartion vartioidessa pihalla rauhan säilymistä. Teemu Mäen poliittinen kissateos on jo vuosia provosoinut keskustelua, mikä on yksi poliittisen taiteen tehtävistä.
Milloin poliittinen taide provosoi? Viktoriaanisuudesta 1900-luvulle siirtyminen, erityisesti 1960-luku teki provosoinnin vaikeaksi, kun kaikki alkoi olla sallittua ja mahdollista. Samassa maalaisyhteisöstä kaupunkiyhteisöön siirtyminen loi omat tabunsa, joista yksi liittyy kuolemaan.
Taiteen politiikan voi ymmärtää eri tavoin. Leninin mukaan tulevaisuuden estetiikka on etiikkaa. Taiteen politiikkaan liittyy kysymys, millaista on yhteiskuntaa ja ihmistä edistävä ja hedelmöittävä taide, millaista turmeleva. Taide antaa meille havainnon mallit. Taide ei ole vain yhteiskunnan kuva, vaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline.
Platonilla perustava hyvä oli kosminen ideoiden järjestys. Mediakulttuurissa hyvä ja paha ovat sidoksissa audiovisuaalisiin ymmärryksenmuotoihin. Jokainen audiovisuaalinen teos pitää sisällään lukemattomia kuvan ja kuvan, kuvan ja äänen sekä äänen ja äänen muodostamia audiovisuaalisia suhteita, joilla eri asioiden välinen keskinäinen järjestys määritellään ja asetetaan. Kun jotain tällaista audiovisuaalista suhdetta toistetaan mediassa riittävästi, syntyy ihmisen mielessä kahden asian välille funktio, jolloin yhden visuaalisen tai äänellisen muodon nähdessämme assosioimme sen toiseen.
Toisto on mekanismi, jolla audiovisuaalinen funktio vakiintuu ja tulee säännöksi. Kun sotilaan hahmo univormuineen yhdistettiin natsi-Saksassa onnellisen perheen hahmoon, luotiin yksi audiovisuaalinen funktio.
Oman aikamme audiovisuaaliset funktiot ovat niin lähellä meitä, että meidän on vaikea nähdä niitä, vaikka käytämme niitä havainnoidessamme, tuntiessamme ja ajatellessamme. Taide on aina poliittista tehdessään asioiden välisiä audiovisuaalisia funktioita näkyviksi ja luodessaan uusia kuvallisia järjestyksiä. Keskustelu kauneudesta ja rumuudesta on keskustelua hyvästä ja pahasta.