Kauko Röyhkän lauluissa on ollut 80-luvulta asti tietty röyhkämäinen henki, jonka takia miehen musiikin erottaa heti miehen musiikiksi heti ensitahdeista.
Kirjailijanakin Röyhkä on omanäänisensä.
Välillä jopa tuntuu, että Röyhkä kirjoittaa koko ajan yhtä ja samaa tarinaa, vaikka tapahtumapaikat ja -ajat vaihtuvat kirjasta toiseen.
Tällainen déjà vu -ilmiö syntyy väistämättä myös Röyhkän uusimmasta kirjasta, Kesä Kannaksella -sotaromaanista.
Tuttuuden tunne ei liity siihen, että Röyhkä on ennenkin kirjoittanut sotaromaaneja (Magneetti ja Kaksi aurinkoa), vaan siihen, että kirjan mies- ja naishahmot ovat niin stereotyyppisen röyhkämäisiä.
Nämä stereotypiat ovat vieläpä syntyneet pitkälti rokkari-Röyhkän haastatteluista, eivät pelkästään miehen kirjoista.
Röyhkähän on ollut eri bändikokoonpanoissa selkeä johtaja, epämääräisen sissijoukkueen koossapitäjä - sankari, joka kaataa maineensa ansiosta itselleen naisen kuin naisen.
Karjalan Kannaksella sotavuoden 1944 kesäiset päivät ovat monessa mielessä kuumia suomalaiselle kaukopartiolle.
Partion johtaja ja kirjan päähenkilö Kaskisuo johtaa joukkojansa vaistojen ja pervitiini-piristeen avulla.
Kaskisuo on köyhän kodin kasvatti, Karjala-hurmokseen kotirintamalla hurahtanut AKS:läinen, joka on opiskelemalla ja urheilemalla päässyt parempiin piireihin.
Sotasaavutukset tarjoavat Kaskisuolle mahdollisuuden päteä paitsi oman joukkonsa edessä myös naisissa.
"Mutta miksi tyytyä vanhoihin pokiin, kun voi maistaa uutta. Kaikki jannut ovat kertoneet samaa: naiset käyvät kuumina sotaurhoihin. Ukkomiehet saavat kateellisina kuunnella poikamiesten juttuja kotirintaman villeistä naisista, joita ei yhtään haittaa jos mies haisee hielle ja on sänkinen."
Kesä Kannaksella kulkee Kaskisuon ja hänen alaistensa Lukanderin, Kettulan, Korsialan ja Nymanin kintereillä nykyhetkessä sotatantereella ja takautumina kotirintamalla.
Tapahtumat Kannaksella saavat vauhtia, kun nuori venäläinen tyttö joutuu Kaskisuon partion vangitsemiseksi. Ryhmän johtaja haluaa säästää tytön, vaikka muut pelkäävät vangin vievän heidät suoraan surman suuhun.
Kaskisuo törmää lomillaan niin ikään naiseen, rovaniemeläiseen Elviin, joka haluaa oppia kirjakielen, päästä Stockmannille töihin ja muutenkin helsinkiläistyä.
Tanssipaikalla Leif Mannerheimiksi esittäytyvä Kaskisuo ihastuu Elviin, jota voi "muovailla kuin taikinaa".
Venäläisen vangin mukana roikuttaminen rintamalla lupaa Kaskisuon kovaan ulkokuoreen myös ripauksen inhimillisyyttä, mutta vähitellen lukija alkaa epäillä, että vankikin on Kaskisuolle pelkkää muovailuvahaa.
Kesä Kannaksella jää sotatarinana selkeästi köykäisemmäksi kuin miehen tähän asti paras romaani Kaksi aurinkoa.
Nopeasti läpi luettavan kirjan vaikuttava loppu pelastaa kuitenkin paljon ja saa pään nyökkäämään vähintäänkin tyydyttävään suuntaan.
Tarina jää silti väkisinkin sivuosaan. Kirja elää ja hengittää kirjan henkilöiden, kaukopartiomiesten ja kotirintamanaisten, rinnalla.
Mutta kovin syvälle sankareidensa sieluihin Röyhkä ei tällä kertaa pääse, mikä selittää myös kirjaa vaivaavaa déjà vu -ilmiötä. Kesä Kannaksella ei tarjoakaan tällä kertaa mitään uutta kirjailija Kauko Röyhkältä.