Todellisuuteen pohjautuvia sukellusveneleffoja on verrattain vähän. Alansa kiistattomin klassikko, Wolfgang PeterseninSukellusvene U-96 (1981) edustaa varmasti autenttisinta tulkintaa sukellusvenemiehistön klaustrofobisen kauhun täyttämästä elämästä tähän mennessä.
Teknisesti sinänsä pontevat John McTiernaninPunaisen lokakuun metsästys (1990), Tony ScottinPurppuravyöhyke (1995) ja Jonathan MostowinU-571 (2000) eivät häikäise niinkään juonikuvioittensa hienouksilla.
Syvyyspommien ja erinäisten teknisten onnettomuuksien luomat piinat kehittävät sukellusvenetarinoihin valkokankaalla oman järisyttävän tenhonsa, jota laatujännityksestä ja sotahistoriasta kiinnostuneen katsojan on mahdotonta ohittaa.
Hollywoodin taitavimpiin visualisteihin lukeutuva Kathryn Bigelow (Myrskyn ratsastajat, Strange Days) on tarttunut uusimmassa elokuvassaan erikoiseen aiheeseen, tositapaukseen joka olisi saattanut pahimmassa tapauksessa laukaista jopa 3. maailmansodan. Potentiaalisia seurauksia ajatellen ei ole ihme, että salamyhkäiset venäläiset pitivät K-19 ydinsukellusveneensä katastrofaalisen temppuilun salassa lähes kolme vuosikymmentä.
Hollywoodille perin harvinaisella tavalla K-19 esittelee skenaarion entisen "pahan valtakunnan" (ex-presidentti Ronald Reaganin sanoin) eli venäläisten omasta näkökulmasta.
K-19 -elokuvan ytimessä on tekniseltä luotettavuudeltaan varsin kyseenalainen ydinsukellusvene, jota määrätään kipparoimaan vuonna 1961 Harrison Fordin arvaamaton kapteeni Vostrikov. Liam Neesonin kallionvakaa kapteeni Polenin joutuu tällöin väistymään, miehistönsä suureksi harmiksi.
Ford on uransa ehtoopuolella lähtenyt tavallista ilkeämpien henkilöhahmojen ristiretkelle. Vaikka Vostrikov ei olekaan pirullisuudessaan samaa luokkaa kuin petollinen aviomies Robert ZemeckisinSalaisuus pinnan alla jännärissä, on venäläiskapteenin rooli silti Harrison Fordille uusi aluevaltaus vähemmän sympaattisten päähahmojen henkilögalleriassa.
Venäläistä sukellusvenettä vainoaa alusta lähtien poikkeuksellinen huono-onnisuus.
Elokuvan alkuperäisnimeä jäljitellen K-19 on todellinen "leskentekijä", kun sen miehistöä alkaa menehtyä milloin mistäkin syystä. Vostrikov ei ota kuitenkaan pieniä vastoinkäymisiä kuuleviin korviinsa; tärkeää on ainoastaan Neuvostoliiton laivastoministeriön salainen käsky, jonka turvin heidän tulee istuttaa herran pelkoa amerikkalaisten kinttuihin.
Matkalla määränpäähän jännitteet alkavat kehittyä Poleninille uskollisten miesten ja ankaran Vostrikovin välillä, etenkin kun uusi kippari päättää testata sukellusveneen paineensietokykyä maksimisyvyydessä. Ja kun pahin painajaisskenaario sukellusveneessä viimein uhkaa - ydinreaktorin alkaa sulaa jäähdytyksen puutteesta - miehistön sankarillisuudesta ja yhteishengestä otetaan tosissaan mittaa.
Kathryn Bigelowin sukellusvenejännäri ei lisää genreen varsinaisesti mitään uutta, mutta kyseessä on silti ainoa todellisuuspohjainen jännäri alallaan. K-19 muistuttaa jälleen kouriintuntuvasti suurvaltojen välisen kauhun tasapainon hataruudesta.
Visuaaliselta ilmeeltään dokumentaarisen pelkistetty K-19 on kertomus yllättävästä sankaruudesta. Estääkseen väijyvän jättikatastrofin kapteeni Vostrikovin on uhrattava miehiään, jotta venäläissukellusvene - ja sitä tarkkaileva amerikkalainen laivaston hävittäjälaiva - säästyisivät täydelliseltä tuholta. Juuri tämä uhrautuva elementti kohottaa K-19:sta miehistön uudelle tasolle, ja katsojan sitä ryhtyy ankarasti miettimään mitä muuta kylmän sodan huippuvuosina onkaan tapahtunut tietämättämme.
Näyttelijäsuoritusten saralla sekä Ford että Liam Neeson kunnostautuvat hienosti, eikä heidän "venäläinen" aksenttinsa häiritse pitkään.
Kathryn Bigelowin uskottava henkilöohjaus pysyttelee koko ajan inhimillisyyden ytimessä huolimatta pikavauhtia epäinhimillisiksi muuttuvista tapahtumista. Hallittu tarinankerronta kiilaa jopa visualistisen jippoilun edelle, ja se on kameratrikkejään yleensä palvovalle Bigelowille todella kunniaksi.
Elokuvan ainoa heikkous liittyy aihepiirin yllätyksettömyyteen, sillä onhan tässä lajityypissä kaikki jo aikaisemmin nähty.