Suomalaisen kauhuelokuvan grand old man, monessa mukana ollut helsinkiläisohjaaja Olli Soinio oli riemastuttamassa lauantaina väkeä Iin uuden kolmipäiväisen IIK! kauhufilmifestivaalin kunniavieraana. Tyylikkään festivaalijulisteen teema on hatunnosto Edvard Munchin taululle Huuto.
IIK !! -festivaalilla esitettiin muun muassa Soinion lyhytelokuvan Transvestjan tarinoita (1975) ja sarja muita kauhuklassikkoja (mm. Abel FerraranThe Driller Killer, Guillermo del ToronThe Devil´s Backbone).
Festivaalin keskipisteenä toiminut puurakenteinen Kino-Kulma on esimerkki katoavasta kansanperinteestä, jonka ei soisi milloinkaan häviävän lopullisesti suomalaisesta maalaismaisemasta.
Kauhua Bergmanin lapsuudessa
Aiemmin mm. Kuutamosonaatista (1988) ja sen trash-henkisestä jatko-osasta Kadunlakaisijat (1992) vastannut veteraaniohjaaja rakastaa ja kunnioittaa suuresti kauhugenreä valkokankaalla.
"Ingmar Bergman on yksi ohjaajasuosikeistani, ja hänhän on aina osannut rinnastaa oman traumaattisen lapsuutensa elokuviin. Esimerkiksi Bergmanin Ansiktet (1958) sisältää runsaasti kauhugoottista kuvastoa, joka on tullut aina häneltä kuin luonnostaan."
"Bergmanin oma lapsuus oli jo sinänsä melkoista kauhua, kun yliankara pappi-isä hutki häntä päivittäin remmillä ja lukitsi pojan tuntikausiksi pimeään komeroon rangaistukseksi kepposista", leppoisasti festivaaliyleisöä viiihdyttänyt Soinio kertoi.
Oma elämä inspiraatiolähteenä
Kauhun kuvaaminen on aina sujunut minulta kuin luonnostaan, tunnustaa Olli Soinio.
"Vuonna 1970 aloittaessani taideteollisen elokuvalinjalla tein kahdeksanmillisen lyhärin nimeltä Tri Coca ja King Cola, jossa muodonmuutoksen kokenut kamala örveltäjä terrorisoi ympäristöään. Suuren yleisön paremmin tuntema Kuutamosonaatti taas otti näkökulmakseen näennäisen maaseudun rauhan, jossa kaupunkilaisnuoria piinaa häiriintynyt psykopaatti."
Kauhuelokuvia on Soinion mukaan mukava filmata, ja jokainen tekijä sisällyttää niihin hänen mielestään myös aika lailla omaelämäkerronnallisia piirteitä.
Kauhuelokuva on Olli Soinion mielestä aina ollut aliarvostettu elokuvan lajityyppi, vaikka muun muassa brittiläinen Hammer Films studio popularisoi kuuluisia kirjallisuusklassikoita (esim. Edgar Allan Poe) paremmin tunnettavaksi suurelle yleisölle.
Vasta 1990-luvulla kauhuelokuva kunnostautui toden teolla jopa Hollywoodin silmissä, kun Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaaniin ja Stephen Kingin Piinaan perustuvat filmit palkittiin Oscareilla.
Kauhun ja elokuvan yhteys
"Mielestäni kauhuelokuva tarjoaa ennennäkemättömän rikkaan kentän ihmisen psykologisten fobioiden ja atavististen viettien lähitarkasteluun. Lisäksi kauhuelokuva on ollut läheisesti yhteydessä elokuvan syntyyn 1800-luvun lopulla. Tuolloin ilmestyi mm. Bram Stokerin Dracularomaani, ja samaan aikaan tehtiin jo ensimmäiset vampyyriaiheiset elokuvat", huomautti Soinio.
Hänen mielestään kauhuelokuva ylsi kerronnalliseen huippuunsa 1920-luvulla, jonka jälkeen kukaan ei ole osannut pistää paremmaksi.
"Hollywood on nykyään kadottanut tyystin punaisen langan. "Dreyerin elokuvat ja MurnaunNosferatu (1922) ovat kuolemattomia klassikkoja, joiden kauhugoottinen kuvasto on mennyt suoraan elokuvahistoriaan."
Ihmisen muinainen pelko pimeää kohtaan on Soinion mielestä tarjonnut aina hyvän lähtökohdan kauhuelokuvalle.
"Stanley Kubrick kuvasi unohtumattomasti alkuihmisen pimeän pelkoa 2001 - avaruusseikkailussa (1968), joka ei kuitenkaan ollut kauhua vaan tieteisvisio. Tuon elokuvan alkujaksossa (Ihmiskunnan aamunkoitto) Kubrickin kuvaamat primitiivit pelkäsivät suunnattomasti yötä ja sen tuntemattomia salaisuuksia. Yössä täpläturkkinen leopardi vaani nälkäisenä heidän lihaansa. Ihminen on aina pelännyt sitä mitä hän ei voi ymmärtää tai käsittää, ja se on tarjonnut myös hedelmällisiä teemoja kauhuleffojen tekoon", pappamaisen joviaali Soinio filosofoi.