Antti Näyhä (30) innostui kauhusta 80-luvun alussa. Tuolloin televisiossa näytettiin brittiläisiä Hammer-yhtiön kauhuelokuvia 60-luvulta.
"Tietysti minua vähän pelotti. Olinhan pikkupoika. Ne kiinnostivat kuitenkin minua niin paljon, että jokainen filmi piti katsoa."
Pian kotoa alkoi löytyä sarjakuvia ja kirjoja, joissa vampyyrit, ihmissudet ja vastaavat seikkailivat.
Näyhän kokoelma on jo aika mittava. Se ei kuitenkaan kuulu Pohjois-Suomen suurimpiin.
Mutta mikä kauhussa kiehtoo miestä?
"Siinä on mahdollisuutta kohdata asioita, joita arkielämässä kukaan ei kohtaa."
Kauhu mielletään usein populaarikulttuuriin sidoksissa olevaksi lajiksi. Se voi olla kuitenkin myös niin kutsuttua korkeakulttuuria.
"Esimerkiksi Ingmar Bergmanin Suden hetki on puhdasta kauhua, vaikka se on vaikeatajuinen taide-elokuva."
Maalaustaiteessa esimerkiksi Hieronymus Boschin teokset voidaan lukea aikansa kauhukuvauksiksi, ja onhan Iik-elokuvafestivaalien logokin lainattu Edward Munchin Huudosta.
"Eräs kaikkien aikojen suosikkini on brittiläinen The Wicker Man -elokuva. Siinä on rakennettu moraalisesti monimutkainen tilanne, jossa on kaksi uskontoa vastakkain", Näyhä mainitsee.
Kokenutkin kauhufriikki hätkähtää joskus.
"Luulisi, että olen turtunut vuosien aikana, mutta hiljattain tukkani nousi pystyyn David Lynchin Inland Empire -elokuvassa. Kolmituntisessa filmissä oli todella painostavia kohtauksia."
Pelottavuuden lisäksi kauhu joskus hymyilyttää. Näin tapahtuu etenkin halpisleffoissa ja roskaromaaneissa, joita myös pulp-kirjallisuudeksi kutsutaan.
"Usein halvat ja huonosti tehdyt teokset sisältävät todellisia oivalluksia. Esimerkiksi liukuhihnalta leffoja suoltava espanjalainen Jess Franco on tehnyt onnistuneita ratkaisuja, joita muut eivät käyttäisi."
Mutta onko Näyhän kotona pääkalloja ja ruumisarkkuja? Miten kauhufriikki elää?
"Ihan tavallisesti, joitakin kauhuleffojen julisteita on seinälläni. Nuorempana pukeuduin jonkin verran goottihenkiseseti, mutta näin vanhetessa kauhu ei enää näy muuten kuin t-paidassa."