Kuusi punaisiin ja mustiin pukeutunutta näyttelijää seisoo lavalla ja seuraa saliin saapuvaa yleisöä. Kaksi muusikkoa improvisoi äänitaustaa. Näyttelijät ikään kuin tarkkailevat yleisöä saadakseen selville, mitä he tänään esittävät. Valmistautuvat kuulemaan yleisön tarinoita. Alkamassa on oululaisen Routaraja-nimisen tarinateatterin yleisöesitys.
"Teatterin tekeminen on myös itselle relaamisen ja terapoimisen paikka, kun harjoituksissa käydään läpi omia ja toisten pieniä tarinoita. Ryhmän jäsenet ovat tulleet hyvin tutuiksi toisilleen. Ei tätä voisi muuten oikeastaan tehdäkään, ellei tuntisi ja luottaisi toiseen ryhmän jäseneen", Routarajan perustajajäsen ja yhdistyksen puheenjohtaja Eija Jaakola toteaa.
Routarajan jäsenissä ei ole yhtään ammattinäyttelijää ja työtaustat vaihtelevat opettajista hoitoalaan.
Routarajan esitys alkaa ja ohjaaja Tarja Laaksonen esittelee ryhmänsä. Esityksen aluksi ryhmäläiset kertovat ja näyttelevät pienet tarinat omasta elämästään, ikään kuin rohkaistakseen yleisöä esiin omine tarinoineen.
"Tarinoiden kertominen on arvokasta", Tarja Laaksonen selittää yleisölle. Joku tarina on kesken, joku on päättynyt ja joku tarina saattaa olla vasta alussa.
Tarinateatterin tekeminen on prosessi joka etenee heittäytymisestä oivallukseen. Heittäytymistä tarvitaan nimenomaan yleisöltä. Esitys on vuoropuhelua näyttelijöiden, ohjaajan, yleisön ja muusikoiden välillä.
Voisi luulla että suomalaiset ovat liian ujoa ja jäyhää kansaa tämän tyyppiseen teatteriformaattiin, mutta ainakin tämän illan yleisö on kiitettävän osallistuvaa. Ensimmäinen tarina esitetään ohjaaja Laaksoselle aika nopeasti.
Yleisöstä Raija haluaa kertoa tarinansa kevään tulosta, kun niin luonto kuin ihmisetkin heräävät henkiin. Elämisen tahti kiihtyy ja Raija toivoisi, että osaisi pysähtyä ja nauttia pienistä hetkistä ja luonnon kauneudesta.
Kohta näyttämöllä yksi esittää Raijaa ja pyörii ympäriinsä keväisen ilon vallassa, toinen esittää orvokkia, mutta löytyy lavalta myös vanha nainen ja mies pyörätuolissaan sekä kukkaketo. Improvisaatio päättyy pysähtymiseen luonnon kauneuden äärelle.
Esityksen jälkeen ohjaaja Laaksonen ja Raija analysoivat minkälaisia tunteita näytös herätti. Raija vaikuttaa tyytyväiseltä ja voi hyvin kuvitella miten Tarinateatteri voi terapoida katsojaa. Toisten esittämänä omasta elämästä ja itsestään voi tajuta asioita, joita ei ehkä muuten näe.
Illan aikana ryhmä esittää vielä monta tarinaa. He saavat aikaan niin koskettavan kertomuksen runojen synnystä kuin nauruhermoja kutkuttavan esityksen siitä, kuinka teini-ikäinen tyttö unohtuu laskettelumatkalla huoltoasemalle.
Katsoja huomaa liikuttuneensa ja mietin alussa asettamaani kysymystä:"Miten tämä esitys koskettaa?" Tarinat koskettavat nimenomaan niiden jokapäiväisyydellä. Katsojasta tuntuu, että voisin olla juuri tuon tarinan päähenkilö, se voisi kertoa juuri minun elämästäni. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavana jos vaan löytyy joku joka kuuntelee.