Pohjois-Suomesta on lähtöisin yksi Suomen kulttuurielämän niistä legendaarisista veljessarjoista, jonka jäsenistä osa on elossa, osa ei. Kysymys on Paasilinnoista, Tervolan Varejoen evakoista. Köyhästä korpimökistähän kuten Paasilinnat ovat Suomen suurmiehet tähän saakka ponnistaneet ja toisiaan suureen rooliin valmentaneet.
Kun Kajaanin kaupunginteatterissa keksittiin ottaa kulttuurielämän merkkihenkilöiksi kasvaneen veljessarjan kehityskertomus kevätkauden keskeisen näytelmän teemaksi, ei päädyttykään pohjoissuomalaisiin Paasilinnoihin vaan mentiin Keski-Suomeen, Saarijärvelle.
Sieltä on kotoisin toinen suomalaisen kulttuurielämän keskeisestä veljessarjasta, Tapperit. Kuten kyllä monet muutkin mielenkiintoiset henkilöt sekä faktan että fiktion puolelta. Sellaiset kuten Saarijärven Paavo, Kirsti Paakkanen ja Tarmo Manni.
Kaikille näille henkilöille Paavosta Tappereihin ja Mannista Paakkaseen on ollut ominaista suomalainen sisu, sitkeys ja luovuus.
Tapperien kulttuurisuku on alunperin pohjalaisia kirkonrakentajia, mikä käy Kajaanin esityksestäkin toistaen ja muunnelleen selville. "Tapperit ovat pohjalaisia kirvesmiehiä ja uittajia kaikki tyynni", tai: "Tapperin miehillä on konkonenä ja ne ovat hyvähaistoisia miehiä kaikki tyynni". Näin perheen perimätietoa on siirtänyt oikeassa elämässä ja tuoreessa näytelmässäkin isä-Vihtori, Kajaanin tulkinnassa Teuvo Viljakainen, jota äiti-Aino niin oikeassa elämässä kuin Kajaanin estradillakin (Katriina Hänninen) joutuu kommentoimaan: "Ketkään muut kuin Tapperit eivät noin kauheasti kehu sukuaan."
Suvun eri puolia on vuosikymmenten varrella peilattu ja kehuttu moneen suuntaan sekä faktisesti että fiktiivisesti. Tapperit ovat siis meille kaikille kutakuinkin tuttuja.
Perheen tunnetut visualistit ovat akateemikoksi asti arvostettu kuvanveistäjä Kain sekä pitkän uran lavastajana työskennellyt kuopus Yrjö. Näiden tekemisen laatu on ollut korostetusti esityksen tekijöiden mielessä, sillä se alleviivautuu Maria Jaskarin hirsi- ja lautalavastuksesta.
Kirjallinen puoli on tullut selväksi esikoisen, Marko Tapion, ja Harrin kautta. Myös veljeksistä ainoan edesmenneen eli Markon entinen vaimo Tuulikki on kantanut muistelmillaan korren kekoon.Viime mainittua ei tässä näytelmässä, joka perustuu Harrin palkittuihin teksteihin, hyödynnetä. Ei, sillä tämä ei ole mikään naisten näytelmä, tämä on nimenomaan poikien tarina.
Harrin materiaalin oivaltavasti dramatisoinut Vesa Tapio Valo keskittyy nimenomaan välistä lähes jukolamaisen jukuripäiseen velisarjaan nostamatta naisrooleista ketään muuta kuin äitiä todelliseksi henkilöksi. Tapperien maailma halutaan selvästi kuvata sellaisena, ettei siihen kuulu muita naisnäkökulmia kuin poikiansa kannustavan perhekeskeisen ja lehmiä veistelevän äidin roolimalli. Korostus on täsmälleen sama kuin käsitys, mikä Tappereista on muutenkin saatu.
Valo on onnistunut erinomaisesti liikutellessaan aikaa edestakaisin sekä kronologisesti, myös pitäessään näyttämöllä yhtä aikaa poikia sekä lapsina että aikuisina. Samanlaista menetelmää Valo on käyttänyt ainakin kahdesti, dramatisoidessaan Paavo Rintalan Pojat ensin Oulun ja sitten Helsingin kaupunginteatteriin. Nuo kerrat palvelivat selvästikin kenraaliharjoituksena tämänkertaiselle täysosumalle.
Tällä kertaa näytelmäteksti on saatavana myös kirjana, mikä on ilahduttavaa vaikkakin edelleen harvinaista.
Jos pojat kahdentuvat, niin äiti nähdään välistä punaruuduissaan suorastaan neljänä.
Äidillä onkin isän lisäksi suuri merkitys luovan ja lämpimän, poikkeuksellisen kiinteäksi ja kannustavaksi kuvatun klaanihengen luojana: poikia kannustetaan, rohkaistaan ja yllytetään kaikkeen, erityisesti urheilusaavutuksiin.
Näytelmähän keskittyy sittemmin eri alojen taiteilijoina menestyneiden veljesten lapsuuteen ja nuoruuteen.
Ohjaaja Ilkka Laasonen on yltä
nyt tähän mennessä parhaimpaan saavutukseensa suuren yhteishengen saavuttaneessa mittavassa työssä, joka on äärettömän katsojaystävällinen.
Koko ensemblestä välittyvät lämpö ja hellä huumori, jota tämän näytelmän rakennukseen on runsaasti käytetty.
Kajaanin työryhmän moniosaaminen on viritetty äärimmilleen ja täydennetty lapsinäyttelijöillä ,jotka hurmaavat ainakin ykkösmiehityksessä pikku-Tappereina (Jaani Leinonen, Miikka Tolonen, Verneri Rönty ja Vilppu Leinonen).
Perttu Hallikainen Harrina toimii oikeastaan kertojana, vaikka hän heittää tämän pallon väliin muillekin, jotka sitten puhuttelevat suoraan katsojia.
Katsojat pääsevät näin Tappereiden mukaan sekä kylän että koko kansakunnan elämään, jonka suuri murros koetaan sotavuosina. Kun sota on lähes ohi, katsotaan eräässä vaikuttavista kohtauksista auringonpimennystä ja laajennetaan vuoden 1945 heinäkuun alun hetki maailmanlaajuiseksi, kun kertoja-Harri muistuttaa, että kaksi kuukautta myöhemmin maailma oppi tuntemaan Little Boyn, pikkupojan, kun amerikkalaiset atomipommittavat Japania.
Teatterin virtuoosit tuottavat kapellimestari Tapani Hyvösen ohella ja kera musiikkia. Instrumentteja on monia, joista Esko Vatulan tulkitseman Markon hiljainen ksylofoni soittaa suloisenhaikeimmat soinnut. Eihän tämä näytelmä ole pelkkää onnea, vaan sisällä kulkee myös luopumisen murhe. Perustarina on niin tuttu, että katsoja jo tietää Markon kuoleman, joka häivytetään hienovireisesti kuten myös vanhentuneen äidin lähtö. Hienotunteinen silottelu Markon tapauksessa on koko tulkinnan hengen mukainen.
Yhtä paljon kuin ihmisten menetyksiä surraan eläinystävien kuolemaa. Sellaisesta vaikuttava esimerkki on hevosen, Tähden, äkkikuolema. Perheelle tärkeän kosken valjastaminen sivuutetaan vain vihjeenomaisesti äidin rakastamaa koskikaraa muistellen.
Koko näytelmän visuaalisena tunnuksena, joka esiintyy julisteissa, käsiohjelmassa ja kirjan kannessa, on lavastajapojan Yrjö Tapperin maalama veljessarjan jyhkeä rivistö.
Merkillistä sen sijaan on, ettei esimerkiksi Kainin pienimuotoisinta taidetta, vaikkapa hänen grafiikkaansa, jossa on kuvattuna perheenjäseniä, ole hyödynnetty keveästi liikuteltavana näyttelynä. helposti järjestettävä näyttely ei olisi vieläkään myöhäistä!
Tapperit ovat muutenkin tänä vuonna ajankohtaisia: Harri täyttää 75 ja Markon syntymästä tulee kuluneeksi 80 vuotta.
Kajaanin kaupunginteatteri. Harri Tapper - Vesa Tapio Valo: Mihin sateenkaari päättyy. Ohjaus Ilkka Laasonen. Lavastus Maria Jaskari. Puvut Riitta Raunio. Kapellimestari Tapani Hyvönen. Valot Olli Seppänen. Äänet Mikko Kemppainen. Näyttelijät Esko Vatula, Perttu Hallikainen, Kalle Pakkala, Johannes Korpijaakko, Teuvo Viljakainen, Katriina Hänninen, Tapani Hyvönen, Vesa Kaikkonen, Leena Suomu, Mika Huttunen, Elina Hurme, Teija Töyry, Ilari Koskimies, Jaani Leinonen/ Arttu Wäänänen, Miikka Tolonen/ Jami Ivanoff, Verneri Rönty/ Jesse-Joonas Kemppainen ja Vilppu Leinonen/ Waltteri Haapaniemi.
Mihin sateenkaari päättyy. Harri Tapperin tuotannosta näytelmäksi kirjoittanut Vesa Tapio Valo. Kirja kerrallaan. Lasipalatsi. Helsinki