Sirkka-Liisa Kivelän selvitys paljastaa, että terveydenhuollossa vanhusten tarpeet otetaan yhä luvattoman huonosti huomioon.
Ensi kevään hallitusneuvotteluihin valmistautuvien puolueiden on aiheellista käväistä sosiaali- ja terveysministeriön nettisivuilla. Sieltä löytyvä professori Sirkka-Liisa Kivelän selvitys kertoo suorin sanoin, millaisia aukkoja vanhustyössä on ja kuinka sitä pitäisi kehittää.
Yksi vain Kivelän selvityksestä puuttuu: tarpeellisten muutosten hintalappu. Julkisuudessa ehdittiin tosin arvioida jo, että Kivelän ehdotukset maksaisivat noin miljardi euroa. Yhtä varmaa on, että tehtiin niin tai näin, suuria summia löytyy joka tapauksessa edestä.
Vanhustyön tarpeiden jatkuva laiminlyönti nimittäin käy yhteiskunnalle todella kalliiksi sekin. Niitä kustannuksia vain ei tarvitse erillisinä kirjata valtion budjettiin eikä niistä tarvitse erikseen päättää. Laskun maksavat kunnat ja Kela.
Sosiaali- ja terveysministeriö antoi Kivelälle vain kaksi kuukautta aikaa laajan selvityksen tekoon. Kyseessä on siis vasta paperi, jonka pohjalta ministeriö ryhtyy laajemmin miettimään, mitä oikein pitäisi tehdä.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta silti voi hyvin perustein ihmetellä, miksi asiaan ei ole kunnolla paneuduttu jo aiemmin. Iäkkäiden määrän jatkuva kasvu ei todellakaan tule yllätyksenä. Esimerkiksi yli 95-vuotiaita vanhuksia on nyt Suomessa kuusinkertainen määrä vuoteen 1970 verrattuna, ja kaikki muutkin iäkkäiden ikäluokat ovat moninkertaisessa kasvussa.
Kivelän mukaan vanhusten hoitotyön erityisosaamisen hallintaan olisi pitänyt voimakkaasti panostaa 1980-luvulta lähtien, mutta niin ei ole tehty. Mitä kauemmin asia laiminlyödään, sitä suuremmiksi tarpeet tulevat.
Geriatrian erikoislääkäreitä tarvittaisiin Suomeen jo nyt noin 500 henkeä eli nelinkertainen määrä olemassa olevaan tilanteeseen verrattuna. Vanhuspsykiatrian erityislääkärien tarve on vajaat sata, kun heitä koko Suomessa on tällä hetkellä 19, eikä uusia valmistu.
Kivelällä on laajoja ehdotuksia vanhusten tarpeisiin erikoistuneiden lääkärien ja hoitohenkilökunnan koulutusmäärän lisäämiseksi. Tällaisen koulutuksen käynnistäminen on kallista, mutta sen tarpeellisuutta on vaikea kiistää.
Kivelä ehdottaa, että jokin Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista panostaisi alaan kunnolla ja että sinne perustettaisiin geriatrian tutkimus- ja koulutuskeskus. Oulun yliopiston kannattaisi nopeasti tarttua ehdotukseen. Samaan aikaan vanhustyöhön liittyvää opetusta on tarpeen lisätä muissakin alan oppilaitoksissa.
Kivelän mielestä Suomeen tarvitaan vanhuspoliittinen strategia, jonka laatiminen pitäisi aloittaa välittömästi. Kun Suomi tunnetaan strategioiden luvattuna maana, on hämmästyttävää, että sellainen vielä puuttuu.
Ajatus vanhusasiamiehen toimiston perustamisesta on myös harkinnan arvoinen. Äskettäin Suomessa on valittu Maria Kaisa Aula lapsiasiamieheksi, ja samaa ideaa voi soveltaa myös vanhuksiin.
Tuskin mikään muu terveydenhuoltoon liittyvä kokonaisuus on Suomessa niin laiminlyöty kuin vanhusten erityistarpeet ja niihin varautuminen alan koulutuksesta lähtien. Kivelän selvitys on niin rankkaa tekstiä, että ministeri Liisa Hyssälä päätti olla järjestämättä tiedotustilaisuutta, jossa kysymyksiin olisi pitänyt vastata. Mutta joko Hyssälän tai hänen seuraajansa edessä asia on vielä vuoren korkuisena.