On perusteltua kantaa huolta yliopistojen perustutkimuksen laadusta. Jos se rapautuu, yliopistot menettävät paljon merkityksestään.
Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen ja Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio ovat toisistaan riippumatta kantaneet samoihin aikoihin huolta samantapaisesta asiasta: tutkijankoulutuksen laadusta. Lajusen huolenaiheena Kalevassa lauantaina oli perustutkimuksen laatu. Sen rahoitus on kaventunut, ja ulkopuolinen raha ohjautuu lähinnä soveltavaan tutkimukseen. Lajusen mielestä ratkaisevaa ei pitäisi olla tutkintojen määrä, vaan se, mitä ihminen osaa tutkinnon suoritettuaan.
Kansleri Raivio esitti puolestaan Yliopisto-lehden pääkirjoituksessa arvion siitä, mitä nykyinen järjestelmä tuottaa. Tutkijankoulutus on liian yksipuolista, ja väitöskirjan tekijät ovat hänen mielestään monesti lähinnä akateemisia halpatyöntekijöitä, joilta puuttuu yliopistojen ulkopuolisessa maailmassa tarvittavia laajempia valmiuksia.
Raivio esittää yksinkertaisen yhtälön: 15 viime vuoden aikana Suomen yliopistoissa suoritettujen tohtorintutkintojen määrä on yli kolminkertaistunut, mutta perusvoimavarat ovat polkeneet paikoillaan sekä tutkimus- ja opetushenkilökunnan määrä suhteessa opiskelijoihin on pienentynyt. Hänen mielestään kellään ei enää voi olla luotettavaa kuvaa opinnäytteiden tasosta. Myös Lajunen tuomitsee tutkintotehtailun.
Kahden Suomen suurimman yliopiston johtajalla on näköalapaikka seurata, mitä tiedemaailmassa tapahtuu. Heillä ei kuitenkaan välttämättä ole välineitä vaikuttaa siihen. Yliopistoja ja niissä annettavaa koulutusta muokkaavat monet vahvat voimat, eikä niistä vähäisin ole se, mistä ja kuinka toiminnan rahoitus muodostuu.
Nyt perustutkimuksen rahoitus ontuu, ja samalla sen laatu kärsii. Ulkopuolinen rahoitus suuntaa tutkimusta omiin tarpeisiinsa, usein kokonaisuutta katsomatta. Jatkuva kilpailu rahoituksesta taas ei voi olla heijastumatta yliopistojen työskentelyilmapiiriin ja motivaatioon, molempia heikentävästi.
Oulun kohdalla kysymys on alueellisestikin merkittävästä asiasta. Uuteen huippuosaamiseen liittyvän elinkeinotoiminnan sijoittuminen alueelle on hidastunut viime vuosina huomattavasti. Kehitys pitäisi voida kääntää. Uutta osaamista tulee nimenomaan perustutkimuksen kautta. Jos pohja alkaa tässä pettää, se heijastuu väistämättä vähitellen myös yritysten sijaintipäätöksiin. Tulevaisuuden kivijalkana alueella on nimenomaan huipputeknologian tutkimus ja tuotekehitys, mutta sekin tarvitsee tuekseen laaja-alaista osaamista ja näkemystä.
Sekä Lajunen että Raivio viittaavat Kiina-ilmiöön: tuotantoa menee muualle, mutta tutkimus ja tuotekehitys pitäisi pystyä pitämään Suomessa. Ratkaisevaa on tällöin koulutustaso, sekä kansallisesti että Oulun näkökulmasta alueellisesti.
Maailmanlaajuisesti toimivat yhtiöt kuten Nokia sijoittuvat Oulun kaltaiselle seudulle vain siksi, että alueella on jotain annettavaa. Oulun kasvun kivijalkana on ollut yliopiston ja yritysmaailman yhteistyö, mutta eri alojen huippuosaajia ei voi nousta esille, ellei pohja ole riittävän vahva.
Raivion mukaan vaarana on, että tutkijakoulutus ei tuota tiedon ammattilaisia, vaan ahtaan erikoisalan nörttejä. Jos yliopistojen tutkijarahoitus tulee melkein kokonaan budjetin ulkopuolisista lähteistä, yliopistot eivät kykene enää valvomaan kokonaisuutta kunnolla. Tutkintojen määrää tärkeämpää olisi katsoa sitä, mitä yliopistoissa oikeasti tapahtuu.