Työmarkkinaneuvottelut osuvat pahimpaan lamaan. Palkankorotusvara onkin olematon. Tupoa ei silti pitäisi unohtaa.
Hallituksen avainministerit tapasivat alkuviikosta työmarkkinajohtajat. Tapaamisen anti jäi ainakin julkiselta osaltaan valitettavan laihaksi. Tuloneuvotteluissa on alkamassa vaihe, jossa neuvottelijat tuijottavat toisiaan silmiin saadakseen selville, kuinka tosissaan vastapuoli on.
Itse asiassa sekä työnantaja- että työntekijäpuolella pitäisi vastapuolen silmien sijasta katsoa myös ja ehkä pikemminkin peiliin. Siihen olisi syytä, koska työehtosopimukset umpeutuvat seuraavan vuoden aikana leijonanosalla yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöistä keskellä taantumaa. Sopimus on katkolla yli 1,5 miljoonalla työntekijällä.
Näissä oloissa kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, kuinka elintärkeää Suomen talouden selviytymistaistelun kannalta on, että uudet työehtosopimukset ovat linjassa yleisen talouskehityksen kanssa. Toimihenkilöjärjestö STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää osoitti äskettäin harvinaista siviilirohkeutta esittämällä nollalinjaa. Ei ihme, että omilta tuli sapiskaa.
EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs sanoi tiistain tapaamisessa, ettei palkankorotuksiin ole varaa. Tästä voi päätellä, ettei työnantajapuoli pyri repimään auki nykyisiä sopimuksia ja niihin sisältyviä hulppeitakin korotuksia. Jos tämä pitää kutinsa loppuun asti, se olisi melkoinen kädenojennus työntekijäpuolelle.
Työnantajapuolella on syytä katsoa peiliin kolmestakin syystä. Viime kierroksella nimenomaan se teknologiateollisuuden johdolla valitsi liittokierroksen tien. Tämä syöksi jo niissä oloissa kalliisiin ja taantuman oloissa vielä kalliimpiin palkkaratkaisuihin. Tämän kokemuksen toivoisi olleen opetukseksi.
Liittokierros lähti liikkeelle siitä, että työnantajaleiri julisti keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut pannaan. Linjavalinnalla on hyvät, mutta myös huonot puolensa. Dogmaattista periaatteellisuutta tärkeämpää on tässäkin se, ettei kissan värillä ole väliä kunhan se pyydystää hiiriä. Toisin sanoen tulokset ovat sopimusmuotoa tärkeämpiä. Kun koko kansantalous on näin pahasti kuralla, vanhaa kunnon tupoa ei pitäisi välttämättä pitää haudassaan.
Kolmas syy liittyy psykologiaan. Syvässä taantumassa on entistäkin tärkeämpää, että samalla kun yritykset vaativat palkkamalttia vastapuolelta ne ovat itse pidättyväisiä johtajiensa kannustinjärjestelmissä. Fortumista käyty kohu on kouluesimerkki tästä.
Työntekijäpuolellakin on useita syitä kuikkia peiliin. Nimellisiä palkankorotuksia paljon tähdellisempää on se, miten reaalinen ostovoima kehittyy. Työssä käyvien ostovoima kasvaa sopimuskorotusten ja veronkevennysten ansiosta tänä vuonna arviolta viisi prosenttia. Sekin pitää muistaa, että Suomen kilpailukyky on heikentynyt muihin euromaihin saati Ruotsiin nähden.
Työntekijäpuolella vaanii myös perinteinen ay-liikkeen helmasynti, liittojen keskinäinen kateus. Tästä on kärkevin näyttö Tehyn ja kunta-alan työnantajan palkankorotuksiltaan takapainotteinen sopimus, joka antaa vuosina 2010--11 enimmillään 4,5 prosentin korotukset plus mahdolliset yleiskorotukset. Kalevan haastattelussa opettajia edustavan OAJ:n puheenjohtaja Erkki Kangasniemi kinusikin jo Tehy-sopimuksen tasoisia korotuksia.
Työmarkkinatilanne on kaiken kaikkiaan niin kiharainen, että pitkäaikaiselle maltilliselle tuloratkaisulle olisi suuri sosiaalinen tilaus. Toivottavasti osapuolet eivät esitä ylisuuria vaatimuksia eivätkä pysy muutenkaan poteroissaan. Muutoin lopputulos olisi kaikkea muuta kuin se mitä tarvittaisiin.