Lapsiasiavaltuutetun kertomus nostaa aiheesta esiin huolen lähtökohtien tasa-arvosta.
Lasten ja nuorten pahoinvointia ei kuitenkaan lievennetä vain lainsäädännöllä. Katse kääntyy myös kotiin ja kasvatusihanteisiin.
Lasten ja nuorten elämä Suomessa on turvatumpaa kuin suurimmassa osassa maailman maita. Esimerkiksi suomalaislasten fyysinen terveys kuuluu maailman parhaisiin.
Kuvaan on kuitenkin alkanut tulla säröjä. Vaikka tutkimustieto ei olekaan aivan yksiselitteistä, esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat näyttävät lisääntyneen (Kaleva 20.2.).
Vuosikymmenten työllä luotua hyvää asiaintilaa ei pidä päästää murenemaan. Tämä viesti nousi esiin myös keskiviikkona eduskunnalle annetusta lapsiasiavaltuutetun kertomuksesta. Kansanedustajien on syytä perehtyä lajissaan ensimmäiseen raporttiin tarkoin.
Iso osa lapsista kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi vailla perheen ulkopuolista erityistukea. Lapsiasiamies Tuomas Kurttila puhuu kuitenkin keskiarvon harhasta.
Kun asiat ovat keskimäärin hyvin, vähemmistönä olevien lasten ja nuorten ongelmiin ei pysähdytä riittävästi. Kuitenkin se, mitä lapsuudessa jää tavoittamatta, tutkitusti kertautuu myöhemmin aikuisuudessa. Esimerkiksi psyykkisen sairastumisen juuret löytyvät usein lapsuudesta.
Olennaista on tietysti pohtia, mitä pitää tehdä toisin kuin nyt tehdään. Ja syitä on uskallettava nostaa esiin syyllistämättä.
Lapsiasiamiehen kertomuksessa esillä ovat pitkälle poliittisesta päätöksenteosta riippuvat tekijät. Ei ole yllätys, että ongelmana esiin nousee lapsiköyhyys.
Kertomuksen mukaan joka kymmenes lapsi elää tilanteessa, jossa on vaarassa jäädä sivuun yhteiskunnassa tavanomaisena pidetystä elämäntavasta.
Epäilemättä köyhissä perheissäkin voi elää hyvää lapsuutta, jos saa vanhemmiltaan turvaa ja arvostusta – ja näköalan tyydyttävästä elämästä. Raportti käyttää kuitenkin sanontaa, että lapselle hänen oma kulutuksensa ”merkitsee sosiaalista voimaa”. Mahdollisuuksien puute taas marginalisoi.
Tärkeää on puhua myös niistä lasten elämään vaikuttavista seikoista, joihin tulojen tasauksellakaan ei voi vaikuttaa – kuten yhteiskunnan asenneilmapiiristä ja elämäntapojen muutoksesta.
Ainakin opettajat ovat kiinnittäneet huomiota niihin menestyspaineisiin, joita lapsiin ja nuoriin kohdistuu. Ihannepiirteiksi ovat nousseet aloitekyky ja aktiivisuus. Näitä ominaisuuksia edellyttävät lapsiltaan myös monet vanhemmat – vaikka väkisin.
Peruskoulun opetussuunnitelmassa korostuu itseohjautuvuus. Osalle lapsista vaatimus vain istuu persoonallisuuden tai hitaamman henkisen kehityksen takia huonosti. Näin hienosta tavoitteesta voi tulla sysäys syrjäytymiseen.
Kotielämän ongelmat heijastuvat aina lapsiin. Välttämättä ei ole kyse alkoholista tai väkivallasta. Arkkiatri Risto Pelkonen palasi Kalevassa yksinkertaisiin asioihin puhumalla levottomasta elämästä, jossa nuoret eivät nuku ja ovat ”sekaisin somen kanssa”.
Tilanteen kääntö terveempään asentoon lienee työlästä. Aikuiset voivat kuitenkin tässäkin toimia kasvattajina omalla esimerkillään.