Hannu Salmi: Kadonnut perintö - näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 378 sivua.
Turun yliopiston kulttuurihistorian professorina toimiva Hannu Salmi on erikoistunut tutkimaan paitsi elokuvan historiaa yleensä, myös elokuvan suhdetta historiaan.
Verrattain usein hänen työnsä on painottunut kotimaiseen tuotantoon.
Salmen uusin teos Kadonnut perintö hahmottaa näytelmäelokuvan syntyä Suomessa. Kohteina ovat vuodet 1907-1916 ensimmäisen fiktion, Salaviinanpolttajien synnystä autonomian viime aikoihin, jolloin suomalainen elokuvatuotanto katkesi kolmeksi vuodeksi pääosin ensimmäisen maailmansodan takia.
Kotimaisen elokuvan varhaishistoriaa on yleensä pidetty kadonneena, koska siitä ei ole juuri säilynyt näytteitä. Ennen itsenäistymistä valmistuneista 25 fiktiosta vain yhdestä, Teuvo Puron ohjaamasta Sylvistä on jäljellä negatiivimateriaalia. Siksi alue on jäänyt vähän käsitellyksi.
Kirjallaan Salmi pyrkii osoittamaan, että varhaisvaiheista on jäänteitä pelkkiä muistikuvia enemmän. Tutkimuksensa apuna hän on käyttänyt paitsi Kari Uusitalon ja Sven Hirnin uraauurtavia töitä sekä kansallisfilmografiaa, myös varhaisten tekijöiden suvun valokuva- ym. arkistoja ja erityisesti elokuvien juoniselosteen sisältäviä käsiohjelmia.
Tutkimus kattaa hyvin valitun alueen, niin tutkimuksen rakenne kuin Salmen kirjoitustyyli ovat selkeät. Hän tavoittelee laajempaa kulttuurihistoriallista näkemystä 1900-luvun alun elokuvasta, muttei sinänsä arvota yksittäisiä teoksia.
Kadonneella perinnöllä on arvoa yleishahmotuksena, mutta myös kysymysten herättäjänä ja polun tarjoajana lisätutkimukselle.
Kirja vetää linkkejä kulttuurin alueella kirjallisuuteen ja erityisesti teatteriin: ensimmäiset merkittävät suomalaisohjaajat, kuten Teuvo Puro, Kaarle Halme ja Konrad Tallroth olivat lähtöisin näyttämön puolelta. Kytkennät teatteriin näkyivät usein yhtä lailla aihevalinnoissa, valkokankaalle siirrettiin muun muassa Canthin teoksia.
Toisaalta kotimaisen "taidefilmin" statusta luotiin tilaamalla aihelmia esimerkiksi Eino Leinolta.
Salmen tutkimus lähtee liikkeelle rekonstruoinnista, hänen käyttämänsä johtolankametodi muistuttaa salapoliisin työtä. Esiin nousee kysymys, kuinka pitkälle voi vetää johtopäätöksiä menemättä liian pitkälle?
Vaikka metodi vaikuttaa enimmältään toimivalta, joudutaan varsin paljon rakentamaan paitsi päättelyjen, myös oletusten varaan: esimerkiksi aikalaishaastattelut eivät ole kaikin puolin luotettavia, etenkään mitä kauemmas nojataan muistikuvien varaan.
Pahoihin karikoihin Salmi ei silti näytä työssään törmäävän.
Salmi käsittelee kirjassaan alkutaipaleen keskeisiä ohjaajia, erityisesti Kaarle Halmeesta ja Konrad Tallrothista saadaan havainnollinen hahmotus. Molemmat toteuttivat melodraamaan vivahtavia aiheita, mutta otteissa oli erilainen kulttuurinen pohja: ohjasihan Tallroth elokuvia myös Ruotsissa.
Myös muut tekijät saavat tutkimuksessa sijansa. Aikakauden tärkeintä tuottajaperhettä, Pohjanheimoja ja näiden Lyyra Filmi -yhtiötä käsittelevä aineisto on kiintoisaa.
Perheen päämies Hjalmar V. Pohjanheimo suuntasi alkuun taide-elokuvaan yhteistyöllään Kaarle Halmeen kanssa, myöhemmin linja painottui populaarimpaan suuntaan farsseilla ja jännityselokuvilla. Pohjanheimojen tuotantoa leimasi pyrkimys kilpailla ulkomaisten aikaansaannosten kanssa.
Kotimaisen fiktiivisen elokuvan keskeiset sisällölliset valinnat, myös tulevaan vaikuttavat pääsuunnat olivat ratkenneet vuoteen 1916 mennessä. Samaten tekniikalla kuten levitys- ja esityskoneistolla oli toimintaedellytykset. Sotien aiheuttamat muutokset aiheuttivat kuitenkin tuotannollisen katkon, elpyminen tapahtui hitaasti.
Salmen kirja osoittaa, että pitkä näytelmäelokuva Suomessa oli tuolloin silti syntynyt, perustyö tehty.