Jos ihmeitä sittenkin olisi olemassa? Entäpä jos Suomi olisikin voittanut? Miten kanadalaiset olisivat käsitelleet painajaista, joka olisi tullut uniin aina uudestaan ja uudestaan?
Toronton jääkiekkopyhättö olisikin muuttunut paikaksi, jossa Kanada olisi joutunut antamaan tilaa Suomen juhlille. Olisiko yleisö jaksanut taputtaa? Olisiko se ylipäätään jäänyt paikalle...?
Kuvittelut ja jossittelut sikseen. Tunnustetaan tosiasiat ja kerrotaan totuus. Kanada voitti, mutta eivät ne olleet mitkään oikeat juhlat. Se oli pelkkää tekohauskaa hurraamista, missä oli katkeransuloinen sivumaku. Voittokannua kohotelleet pelaajat pelaajat joutuvat näillä hetkillä työsulkuun, joka vaarantaa koko NHL-kauden pelaamisen.
Tämä oli lähes kaikkien tämän kaliiberin pelaajien viimeinen ottelu moneen moneen kuukauteen, kenties yli vuoteen.
Kaiken lisäksi Stanley cup on ylittämätön saavutus. Sen yli ei tallaa mikään keinotekoinen tai säännöllisen epäsäännöllisesti pelattava turnaus, jolla kuitenkin on oma paikkansa kansainvälisessä jääkiekkokentässä.
Maailmancup oli kuin mini-Stanley cup. Tai sanottakoon mikroluokan Stanley cup.
Maailmancup oli pelkkä 16 päivän puristus, ja jos mukaan lasketaan harjoitusleiri harjoituspeleineen, päivien lukumäärä nousee 26:een. Elä ja anna toisen kuolla -tyylisiä pelejä kullekin joukkueelle tuli vain kolme.
Stanley cupin kausi kaikkine päivineen kestää lähes yhdeksän kuukautta. Koko NHL-liiga on kuin suurta ja mahtipontista show-bisnestä, ja pelaajat ovat tiiviisti yhdessä lähes yötä päivää, kunnes armahtava maali räjäyttää ilmaan villit mestaruusjuhlat jossain päin mannerta - viimeksi Tampan kaupungissa Floridassa.
Tampan Martin St. Louis, Vincent Lecavalier ja Brad Richards ovat pelaajia, jotka varmasti tuntevat ja tietävät, kumpi on kovempi juttu, Stanley cup vai maailmancup.
Mutta kyllä Kanadakin lämpeni maailmancupin voitolle. Tv-asemat näyttivät heti illalla kuvaa eri puolilla maata kaduilla ja kapakoissa pidetyistä mestaruuskekkereistä, joissa ihmisillä näytti olleen oikeasti hauskaa.
Ja olihan se torontolaisille kova juttu, kun Mario Lemieux tyynesti nosti voittopokaalin korkealle ilmaan. Edellisen kerran kaupungissa oli juhlittu mestaruutta 1967, jolloin Toronto Maple Leafs vei Stanley cupin.
Vuosina 1998-2001 pikkumusta meni jatkuvasti ohi maalin, mutta nyt Kanadan jääkiekkoilulla menee lujaa. Niin lujaa, että Kanada on olympiavoittaja 2002, maailmanmestari 2003 ja 2004, ja maailmancupin voittaja 2004.
Tämä kaikki voidaan laskea Wayne Gretzkyn ansioksi. Miehen, joka on ottanut Kanadan jääkiekkoliitossa näkyvän roolin joukkueiden kokoajana ja henkisenä johtajana. Vaikka hän oli pelaajana maailman paras, hänen viimeiset kansainväliset turnajaisensa päättyivät katastrofiin - niin maailmancupissa 1996 kuin olympiajäällä 1998.
Nyt Väinö Suuri on palannut huipulle. Pysyvästi.
Kansainväliseen eliittiin tukevasti kuuluva Suomi saa iloita toisesta sijastaan aivan yhtä paljon - ellei jopa enemmän - kuin Kanada voitostaan. Tällaista glooria ei joka vuosi tule.
Raimo Summanen on nyt suuri sateentekijä, jonka asema on varmasti taattu. Summanen teki tulosta, vaikka pelaajien ja joukkueen edessä toimintatavat ovat vähintäänkin kyseenalaiset.
Miltä kuulostaa se, että Summanen haukkui tässä taannoin suuriin legendoihin kuuluvaa Jari Kurria joukkueen harjoituksissa nynnyksi, joka ei tee mitään. Ei ihme, että Kurri syystäkin kyyristyi vähäksi aikaa lähtötelineisiin.
Nyt rauha on ainakin näennäisesti palannut, mutta kulisseissa kuohuu. Summanen on tikittävä aikapommi, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Mutta ei pitäisi ruikuttaa. Kerrankin Suomella on valmentaja, joka todella haluaa voittaa. Silti käyty hässäkkä Janne Niinimaa-episodeineen täytyy käydä ennemmin tai myöhemmin juurta jaksaen läpi.
Uusiin törmäyskursseihin suomalaisella huippukiekkoilulla ei ole koskaan varaa.
JOUKO VUORJOKI
jouko.vuorjoki@kaleva.fi