Kati Hiek­ka­pel­lon fes­ta­ri­reis­su Uu­des­sa-See­lan­nis­sa venähti – hai­luo­to­lais­kir­jai­li­ja teki va­paaeh­tois­työ­tä, myö­tä­eli ter­ro­ri-is­ku­jen jär­ky­tyk­sen ja koki jotain mys­tis­tä

Kati Hiekkapelto tutustui muun muassa McLarenin vesiputoukseen ja luonnonpuistoon Uuden-Seelannin Pohjoissaarella Taurangassa. ”Kaskaat säksättivät puissa, ilma oli kuuma ja vesiputous huokui viileyttä. Upea luontoelämys.”

Miten pitäisi suhtautua kutsuun saapua kunniavieraaksi Uudessa-Seelannissa ensimmäistä kertaa järjestettävään rikoskirjallisuusfestivaaliin?

Ei kai siihen voi kuin suhtautua myöntävästi, ja varsinkin, jos on itse ollut jollain tavalla juonessa mukana.

Kati Hiekkapelto tutustui muun muassa McLarenin vesiputoukseen ja luonnonpuistoon Uuden-Seelannin Pohjoissaarella Taurangassa. ”Kaskaat säksättivät puissa, ilma oli kuuma ja vesiputous huokui viileyttä. Upea luontoelämys.”

Hailuotolainen kirjailija Kati Hiekkapelto päätyi lyhyesti sanottuna juuri näin tammikuun lopussa Uuden-Seelannin Pohjoissaarelle Rotoruan kaupunkiin.

Ensimmäistä kertaa järjestetty Rotorua Noir -rikoskirjallisuusfestivaali kokosi yhteen yhteensä puolensataa rikoskirjailijaa luovan kirjoittamisen työpajoihin ja paneelikeskusteluihin. Kirjailijoista valtaosa oli Uudesta-Seelannista, kun taas kaukaisimmat vieraat tulivat Suomesta ja Islannista saakka.

Entäpä se juonessa mukana olo?

Idea Rotorua Noirista on kuin onkin – ainakin osittain – lähtöisin Hiekkapellon ja hänen islantilaisen kirjailijakollegansa Lilja Sigurðardóttirin parin vuoden takaisesta heitosta.

Ison-Britannian rikoskirjallisuusfestivaalille osallistunut kaksikko keksi paluumatkallaan ottaa yhteytä uusiseelantilaiseen kollegaansa Grant Nicoliin ja ehdottaa, että tämä voisi järjestää rikoskirjallisuusfestivaalin kotimaassaan. Dekkarifestivaalin järjestämiskokemusta Nicolilla oli entuudestaan Islannista.

Kaksikko lupasi tulla tietysti itsekin paikalle, jos Nicol ryhtyisi tuumasta toimeen. Ja Nicol ryhtyi, yhdessä maanmiehensä, vapaan kirjoittajan Craig Sistersonin kanssa.

Lupauksen lunastamisen hetki koitti Hiekkapellolle ja Sigurðardóttirille viime tammikuussa. Hiekkapelto oli jo valmiiksi festivaalitunnelmissa, sillä hän lähti matkalle suoraan Nordic NoiristaKuusamon Rukalta.

– On silkkaa hulluutta mennä Uuteen-Seelantiin asti vain yhden viikonlopun ajaksi, Hiekkapelto ymmärsi jo hyvissä ajoin ennen matkaa.

Niinpä hän päätti pidentää festarireissunsa muutamaksi kuukaudeksi ja järjestää itselleen jotain tekemistä vapaaehtoistyöntekijänä. Samalla hän saisi majoituksen ja ruuan tekemäänsä työtä vastaan.

– Olen tehnyt vapaaehtoistyötä vastaavalla tavalla muutamilla luomutiloilla nuoruudessani. Niistä ajoista lähtien on ollut mielessä, että pääsipä tekemään sitä joskus myös ulkomaille.

Pääasiallisesti Hiekkapelto oleskeli ja työskenteli alkuvuoden ajan Uuden-Seelannin Pohjoissaarella. Jo heti Rotoruassa koetusta mao­rien tervetuliaisseremoniasta powhirista alkaen hän sai huomata, miten ystävällisiä, vieraanvaraisia ja avarakatseisia maan asukkaat ovat.

Ensimmäisessä vapaaehtoistyöpaikassaan Kawaun saarella Hiekkapelto perkasi jyrkässä rinteessä olevaa viidakkopuutarhaa parin viikon ajan. Vähän myöhemmin hän teki muun muassa pieniä remonttitöitä Opunake-nimisessä pikkukaupungissa.

Maaliskuun puolivälissä Uuden-Seelannin Eteläsaarella Christchurchin moskeija-ampumisten tapahtuessa Kati Hiekkapelto oli työskentelemässä Opunakessa. Australialaisen Brenton Tarrantin tekemistä terrori-iskuista Hiekkapelto kuuli heti tuoreeltaan isäntäperheeltään.

– Ihmiset olivat sokissa ja todella järkyttyneitä. Heidän oli vaikea uskoa sitä, että tällaista voi tapahtua heidän kotimaassaan. Kun Opunaken jälkeen olin seuraavat pari viikkoa Matamatassa, vielä koko senkin ajan olivat liput puolitangossa talojen pihoissa.

Vapaaehtoistöiden välissä Hiekkapelto ehti myös kirjoittaa – ja tuijottaa merta esimerkiksi rantahuvilalla Matheson Bayssa. Väliaikaisresidenssejä järjestyi pitkin matkaa tutustumalla paikallisiin ihmisiin, eli sen kummemmin ennalta sopimatta.

– Tykkään matkustaa yksin. Saa mennä ja tulla oman mielen mukaan. Ylipäätään en tykkää tehdä liian tarkkoja suunnitelmia matkoille, vaan haluan ottaa vastaan sen mitä tulee.

Hiekkapelto lähti ”ventovieraiden ihmisten kanssa ventovieraiden ihmisten luokse” esimerkiksi Ahiparaan. Siellä hän pääsi kokemaan myös yhden monista mystisistä kokemuksistaan.

– Maoriperheen isäntä halusi esitellä minulle lähiseudun maisemia, Hiekkapelto pohjustaa.

– Pysähdyimme yhdelle näköalapaikalle, kun aloin täristä ja haukkoa henkeni. Tunsin, kuinka maasta nousi vihaa, tuskaa ja surua. Kun jatkoimme matkaamme, isäntä kertoi, että kyseisellä paikalla oli tapettu maoreja hirttämällä ja teurastamalla 1800-luvun sodissa.

Hiekkapellon mukaan tämänkaltaiset kokemukset eivät kuulemma ole maoreille mitenkään mystisiä, vaan he suhtautuvat niihin aivan normaaleina asioina.

– Maorikulttuurissa menneisyys ja esi-isät ovat voimakkaasti läsnä.

Huhtikuun puolivälissä Suomeen saapunut Hiekkapelto alkaa vähitellen päästä kiinni kotoisiin työrutiineihin. Jetlagin väistyttyä on esimerkiksi tullut tuomaroitua ensi kesän Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailu ja tehtyä työreissu Helsinkiin. Oma työpiste Hailuodossa on asennettu kirjoituskuntoon.

– Sain matkalta paljon mate­riaalia viidenteen kirjaani. Antoisinta oli päästä tutustumaan erityisesti maorien elämään ja kulttuuriin ja olla fyysisessä kontaktissa maahan. Tässä kaikessa on kyse jostain isommasta kuin rikkaruohojen kitkemisestä – en minä oikein osaa selittääkään sitä järkevästi, kirjailija hymähtää.

Hiekkapellon mainitsema viides kirja tulee olemaan ”jotain muuta kuin dekkari”.

Entä se neljäs, edelleen keskeneräinen Anna Fekete -dekkari Hiillos, jonka kustantaja ehti jo kertoa ilmestyvän viime vuonna?

– Kirja on olemassa jossain muodossa, mutta ei vielä valmiina.