Uusi vuosi otetaan tavallisina aikoina vastaan iloisesti, jopa riehakkaasti. Raketteja ammutaan, tinasta haetaan tulevaa ja lupauksia tehdään. Vuoden 2005 alussa emme elä tavallisia aikoja; maailmaa on kohdannut ehkä kaikkien aikojen tuhoisin luonnonkatastrofi eikä tasavalta ole rauhan aikana kokenut vastaavaa murhenäytelmää. Uuden vuoden aloittivat puolitankoon vedetyt siniristiliput.
On inhimillisesti musertavaa, että noin kolmasosa Kaakkois-Aasian luonnontuhossa menehtyneistä on lapsia. On vavahduttavaa, kun kenttäsairaalaksi muutetusta lentokoneesta puretaan maapallon toiselta puolelta tuotuja, vaikeasti loukkaantuneita suomalaisia. Tiedämme, että vielä riipaisevammat kuvat Kaakkois-Aasian luonnontuhossa menehtyneiden kotiinpaluusta ovat vasta tulossa. Sydän särkyy niiden omaisten puolesta, joiden menettämät läheiset eivät pääse koskaan isänmaan multiin.
Tapaninpäivän tuhouutinen iski säälimättömällä voimalla myös meihin onnekkaisiin, jotka satuimme olemaan kaukana vaaran paikoista, nukkumassa vatsat jouluruokia täynnä. Sen jälkeen alkanut uutisvyöry ei ole päästänyt meitä pihdeistään. Olemme purkaneet järkytystämme kotona ja työpaikoilla ja olemme nähneet pahoja unia. Tapahtumista on tullut monille henkilökohtainen ja meille kaikille yhteinen painajainen. Jäljet jäävät lähtemättömästi kansalliseen alitajuntaan.
Käsittämättömiä uhrimääriä voi yrittää suhteuttaa. Suomi menetti talvisodassa kaatuneina vajaat 23 000 ihmistä, ja jatkosodassa kaatui tai katosi yli 65 000. Estonian onnettomuudessa kuoli 800 ihmistä, heistä kymmenen suomalaista. Lapuan patruunatehtaan räjähdyksessä kuoli 40 ja Oulun typpitehtaan räjähdyksessä kymmenen ihmistä. Kaakkois-Aasiassa kuoli noin 150 000 ihmistä hyvin lyhyessä ajassa. Kulkutaudit niittävät äkkiä saman verran lisää.
Kaakkois-Aasian turma on suurin uutinen syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen. Tapahtumat erottaa toisistaan se, ettei maanjäristykseen ja hyökyaaltoihin liity minkäänlaista poliittista intohimoa. Kenenkään ei tarvitse valita puolta. Maailma suree nyt ehkä enemmän yhdessä kuin koskaan. Toivottavasti suru yhdistää maailmaa tulevien koettelemusten varalta.
Jälkipuheiden ja -pyykin aiheita toki löytyy myös Suomessa. Esitetty kritiikki on oikeutettua ja ymmärrettävää. Syytkin ovat inhimillisiä. Oli tapaninaamu, väkeä oli lomilla ja tietoa oli vaikea saada Kaakkois-Aasian kaaoksen keskeltä. Takeltelua oli alkumetreillä, mutta se vaihe ohitettiin pääosin äkkiä. Suomalaiset ovat kriisitietoista kansaa, joka osaa organisoitua nopeasti ja tehdä sen, mikä on välttämätöntä. Joskus pitää toimia ensin ja hoitaa muodollisuudet jälkikäteen. Suomessa on ilmassa talvisodan henkeä.
Kouluesimerkin tästä toimintatavasta kertoi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUS:n toimitusjohtaja Lauri A. Laitinen. Hän soitti torstaina aamuvarhain pääministeri Matti Vanhaselle ja ehdotti sairaalalentokoneen lähettämistä Thaimaahan. Päätös tehtiin heti. Käytännön asiat hoidettiin muutamassa tunnissa.
Poliittisten johtajien tärkein tehtävä onnettomuustilanteissa on myötäelää kansalaisten tuskaa ja järjestää apua. Myötäelämisen kyky vaatii hyvää psykologista silmää. Suomalaiset eivät ole aina olleet parhaimmillaan tässä tehtävässä. Käsitystä on nähdyn viikon jälkeen syytä tarkistaa. Ei ole vain toimittu ripeästi, vaan on myös esiinnytty tilanteen vaatimalla tavalla. Piste i:n päälle oli tasavallan presidentti Tarja Halosen uudenvuoden puhe. Muillakin tasoilla on toimittu mallikelpoisesti; ilotulituksia ja uudenvuoden vastaanottoja peruttiin ja juhlintaa hillittiin. Avustuskeräyksiin on osallistuttu ennätyksellisen vilkkaasti, ja vapaaehtoisia on ollut paljon.
Maailma on laitojaan myöten miltei kenen tahansa suomalaisen tavoitettavissa. Maapallosta on tullut tässäkin mielessä kylä. Turistimatkakin on globalisaatiota. Tätä samaa ilmiötä on myös se, että Suomi muiden EU-maiden mukana lähettäisi sotilaitaan erottamaan tappelupukareita, evakuoimaan omia kansalaisia ja pelastamaan hädänalaisia.
Sinkkiarkuista pitää keskustella ennen kuin niitä alkaa tulla, mutta keskustelussa pitää muistaa, ettei Suomi ole lähettämässä maailmalle ramboja. Kun kerran maailma on meille auki turistikohteena, meidän pitää olla valmiita kantamaan siitä vastuuta myös silloin kun tiedossa on muutakin kuin auringonpaistetta. Saman yhteisvastuuperiaatteen hengessä Suomi harjoittaa kehitysyhteistyötä, vaikkakin verrokkimaihin nähden hävettävän vähän.
Jos nopean toiminnan joukot olisivat olleet valmiita jo nyt, niitä olisi voinut heittää tuhoalueelle pelastustöihin. On odotettavissa, että luonnononnettomuus antaa uutta vauhtia EU-joukkojen kehittämiselle. Avustustyössä suuri vastuu lankeaa EU:lle.
Modernin ajan suurimman luonnonkatastrofin keskellä myös Suomessa on syytä muistaa, että kaikkein suurimmassa hädässä ovat turma-alueiden paikalliset asukkaat. Heidän helvettinsä jatkuu vielä pitkään sen jälkeen kun tv-kamerat ovat kääntyneet jo muualle.