Suomeksikin julkaistu Anne Frankin päiväkirja tuntui nuoruusvuosina sen verran tyttökirjalta, että se jäi lukematta.
Käynti Anne Frankin toisen maailmansodan ajan piilopaikassa, hollantilaisittain Achterhuisissa, Amsterdamissa osoitteessa Prinsengracht 263 oli tästä syystä sitäkin vaikuttavampi kokemus.
Museo vetää vuosittain noin miljoona kävijää. Se on uskomaton määrä, kun ottaa huomioon, että talossa on tilaa yleensä vähän ja salaisessa lisäosassa erityisesti.
Juutalaistytön nelihenkisen perheen ja neljän muun traaginen tarina tulee museona olevassa, 1635 rakennetussa talossa ja sen salaisessa lisäosassa iholle, välillä jopa ahdistavasti.
Alkuperäisinä säilytettyjen tilojen yhdessä huoneessa on rusehtava tapetti. Siihen on vedetty lyijykynällä viivoja. Tässä huoneessa asuivat Anne ja hänen sisarensa Margot. Seinillä on tuon ajan elokuvatähtien kuvia, joukossa on ainakin Greta Garbo.
Anne kasvoi kahden vuoden piileskelyn aikana yli 13 ja Margot viisi senttiä. Inhimillinen elämä jatkui tutuin rutiinein neljän seinän sisällä. Tällä tavallahan niitä pituuden venähtämisiä mitattiin Suomessakin, milloin seinätapettiin, milloin ovenkarmiin.
Ajatus, että pitäisi pysytellä noin kaksi vuotta kaksi kuukautta neljän seinän sisällä henkeään peläten tuntuu nykypäivänä mahdottomalta. Raitista ilmaa saattoi hengittää vain ullakon kattoikkunasta.
Kahdeksan ihmistä joutui tekemään tämän piileskellessään Hollannin miehittäneitä natseja. Verhojen raosta ei saanut katsoa ulos, vessaa sai käyttää vain tiettyinä aikoina, ja muutenkin piti olla hiljaa, etteivät piileskelijät olisi paljastuneet talossa töissä olleille. Pääsyn Achterhuisiin peitti klassisesti kirjakaappi, jossa oli talossa toimineen yrityksen mappeja.
Murrosikäisen Annen päiväkirjoihinsa kirjoittamat merkinnät ovat hätkähdyttäviä ajankuvia. Ne ovat hyvinkin aikuismaisia, jopa kuin ulkokohtaisia.
Esimerkiksi lokakuussa 1942 Anne kirjoitti: ”Englannin radio sanoo, että heitä kaasutetaan. Tuntuu kauhealta.”
Piileskelijät kuulivat siis radion kautta, miten heidän voi pahimmassa tapauksessa käydä. Frankin perheen isä Otto piirsi kartalle, miten liittoutuneiden joukot lähestyivät Hollantia. Ne kyllä lähestyivät, mutta eivät kyllin nopeasti.
Tähän päivään asti tuntematon ilmiantaja paljasti piilopaikan Gestapolle elokuussa 1944. Jos ilmiantaja eli pitkään, millaisia tunnontuskia hän koki? Vai kokiko lainkaan?
Vain muutama kuukausi aiemmin Anne oli kirjoittanut: ”Yhtenä päivänä tämä kauhea sota loppuu. Tulee aika, jolloin olemme taas ihmisiä emmekä vain juutalaisia!”
Piileskelijät joutuivat keskitysleireihin, joista palasi hengissä vain Anne Frankin isä.
On kohtalon ivaa, että Anne menehtyi Bergen-Belsenissä maaliskuussa 1945 vain muutaman viikon ennen leirin vapautumista. Hän luuli, että muut perheenjäsenet olisivat kuolleet.
Mikä on Anne Frankin viesti nykymaailmalle?
Suomen Kuvalehdessä oli pari viikkoa sitten Jörn Donnerin reportaasi Lähi-idästä. Jörkka arvosteli kovin sanoin Israelin politiikkaa. Israel sulloo palestiinalaisia aitojen taakse ja saartaa heitä laittomilla siirtokunnilla.
Heille maksetaan israelilaisyrityksissä nälkäpalkkaa.
Milloin palestiinalaisista tulee israelilaisten, juutalaisten, silmissä ihmisiä?
Katsotaanpa, mikä on Anne Frankin museon strategia.
”Se (talo) tuo hänen elämäntarinansa ihmisten tietoon eri puolilla maailmaa rohkaistakseen heitä miettimään antisemitismin, rasismin ja diskriminaation vaaroja sekä vapauden, tasavertaisten oikeuksien ja demokratian tärkeyttä.”
Hyviä asioita tänäkin päivänä.