Euroopan unioni on 50 vuoden aikana luonut yhteisyyttä ja madaltanut rajoja, ja se on sotien repimältä vanhalta mantereelta historiallisen suuri saavutus. Silti EU:ta vaivaa juuri nyt epätietoisuus tavoitteista.
Päivittäisten uutisten keskellä voi olla vaikeaa hahmottaa, mikä tapahtuma on aidosti tärkeä ja mikä ei. Toisinaan aikalaisarvio osuu naulan kantaan. Seuraava lainaus on Kalevan pääkirjoituksesta 27.3.1957, otsikolla Rooman sopimus: "Kuusi länsieurooppalaista maata otti maanantai-iltana askeleen, jonka historiallinen mittavuus on vain aavistettavissa.-- -- Nyt näyttävät monet kansat olevan tienhaarassa. Mitä kaikkea uusi ajattelutapa onkaan vielä tuova tullessaan!"
50 vuotta sitten osattiin myös nähdä, että tapahtunut koskee yhtä lailla Suomea. "Muut maat, kuten Englanti ja Skandinavia -- Suomi mukaanluettuna --, joutunevatkin vakavasti punnitsemaan liittymistä tähän vapaakauppayhteisöön", Kaleva kirjoitti ennakkoluulottomasti.
Tänä viikonloppuna EU viettää 50-vuotisjuhliaan Berliinissä, joka Rooman sopimuksen syntymän aikaan oli vielä miehitysvyöhykkeisiin jaettu kaupunki. Suomesta sinne matkustaa pääministeri Matti Vanhanen, joka vain muutama kuukausi sitten toimi koko unionin puheenjohtajana. Suomi on oman paikkansa ottanut täysillä.
Vuonna 1957 Roomaan kokoontuneet miehet eivät voineet tietää, mitä heidän allekirjoituksillaan lähetettiin liikkeelle. Jokin aavistus heillä kuitenkin oli. Euroopan talousyhteisö ja sitä edeltänyt hiili- ja teräsyhteisö versoivat siitä ajatuksesta, että Euroopan maita on sidottava yhteen talouden ja yhteistyön sitein. Tuolloin ei toisen maailmansodan päättyminen ollut vielä 12 vuotta kauempana.
Nyt eurooppalaisen suursodan muisto on historiaa, ja se tuntuu jo ajatuksena mahdottomalta. Kuuden maan talousyhteisö on kasvanut 27 maan Euroopan unioniksi, eivätkä rajat vieläkään ole tulleet vastaan. Itse asiassa kukaan ei osaa kunnolla määritellä, missä EU:n mahdolliset tulevaisuuden rajat kulkevat. Ovatko ne Islannissa ja Länsi-Balkanilla, Turkin ja Iranin rajalla, vai sittenkin Krimillä tai peräti Vladivostokissa?
Vastausta tähän tiedetään nyt yhtä vähän kuin tiedettiin Roomassa 50 vuotta sitten, mitä silloin allekirjoitetusta sopimuksesta seuraa. EU:n kehityksessä yksi askel on aina johtanut toiseen.
Berliinin juhlissa nähdään erilaisia seremonioita ja annetaan yhteinen julistus, joka on täynnä yleviä sanoja ja joka viittaa ilmastonmuutoksen kaltaisiin haasteisiin mutta jättää unionin omat ongelmat kuten perustuslain kohtalon ympäripyöreiden viittausten varaan. Mitään todella ison mittaluokan karnevaalia ei järjestetä, sillä se ei sopisi nykyaikaan, jolloin mielikuva EU:sta ei ole kaksinen.
Täyttäessään 50 vuotta unioni on samalla kasvukipuinen. Se on laajentunut ja aikoo yhä laajentua, mutta se ei kykene kunnolla sulattamaan omaa muuttumistaan. Yhteisiä linjoja on vaikea löytää eikä omien rakenteiden uudistamisessa edetä. Kapea kansallismielisyyskin nostelee eri puolilla päätään.
Unioni hakee itseään, kuten viisikymppiset joskus tekevät. Nyt tarvittaisiin uusi ripaus itsevarmuutta. Tähän mennessä on sentään saatu aikaan asioita, joista 1950-luvun lopulla kyettiin vain etäisesti haaveilemaan. On myös annettu jälkipolville jotain, mihin yksikään aiempi sukupolvi ei kyennyt: lapset kasvavat Eurooppaan, jonka sisällä rauha on itsestäänselvyys ja jossa itsenäisten valtioiden rajat ovat vain ylittämistä varten. Se on hyvin harvinaista, eikä sitä perintöä saa haaskata.
EU-maissa laskettiin liikkeelle kahden euron juhlaraha Rooman sopimuksen kunniaksi.