Vapauttajille on historian saatossa tämän tästä hurrattu Afganistanin kaupungeissa. Milloin he ovat olleet heimotaistelijoita, milloin uskonnollisia mujaheddineitä tai talibaneja, milloin länsimaisia rauhanturvaajia. Ennen pitkää vastarinta uusia miehittäjiä tai vallanpitäjiä vastaan on kuitenkin virinnyt ja kansan haaveilema rauhan aika jäänyt lyhyeksi.
Koston kierre on niin väkevä, että aina löytyy ryhmiä, jotka kokevat kärsineestä vallanvaihdoksesta ja ryhtyvät ase kädessä muuttamaan valtasuhteita.
Kun Yhdysvaltain johtama liittouma hätisti YK:n valtuutuksella kiihkoislamilaiset talibanit vallasta syksyllä 2001, olivat toiveet taas kerran korkealla.
Puolen vuosikymmenen aikana Taliban-liike oli kääntänyt sodan raunioittaman maan kohti kulttuurista kivikautta. Kansalaisten arkea säädeltiin lukemattomien kielloin: laulaminen oli kiellettyä, samoin maalaaminen, elokuvien katselu ja leijojen lennättäminen. Erityisen tarkasti valvottiin naisten elämää: naiset eivät saaneet liikkua yksin kadulla, miehen seurassakin piti ulos mentäessä verhoutua kasvot peittävään burqaan, töissä käyminen kiellettiin, koulut suljettiin tytöiltä.
Talibanien kukistuminen oli monille helpotus, mutta rauhaa se ei tuonut. Taliban on ollut lähinnä pataanien, Afganistanin suurimman kansanryhmän, liike. Tästä syystä monia syyttömiä pataaneja on epäilty talibanien tukijoiksi. Suurmenestyksen saavuttaneen Leijapoika-kirjan kirjoittaja Khaled Hosseini kuvaa uudessa "Tuhat loistavaa aurinkoa" -kirjassaan hienosti Afganistanin kansanosien ristiriitoja.
Hosseinin kirjan päähenkilöitä ovat kaksi naista, joiden kohtalot kertovat, ettei naisten alistaminen ollut talibanien keksintöä. Burqat tunnettiin jo ennen talibaneja ja naisilla on ollut vanhastaan hyvin vähän sananvaltaa afgaaniperheissä. Talibanit vain veivät naisten alistamisen huippuunsa.
Afganistanin Nato-johtoisen Isaf-rauhanturvaoperaation kunnianhimoisena tavoitteena on kääntää maan kurssi kohti demokratiaa ja länsimaisia vapauksia. Burqan ja muiden kahleiden sijasta afgaaninaisten pitäisi pystyä päättämään itse omista asioistaan.
Nyt ulkomaisten sotilaiden keskeiseksi tavoitteeksi on kuitenkin muuntunut hengissä pysyminen. Iskut rauhanturvaajia vastaan alkoivat toden teolla alkuvuonna 2006 ja ne ovat koko ajan kiihtyneet. Itsemurhaiskuja on nyt tiheämmin kuin konsanaan Irakissa.
Afganistania yritetään saada jaloilleen niin sanottujen alueellisten jälleenrakennusryhmien avulla. Tehtävä on jättiläismäinen, sillä Afganistan kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Toki teitä, sairaaloita ja kouluja voidaan rakentaa rahalla, mutta miten saadaan häivytettyä paikallisen väestön epäluulot ulkomaisia miehittäjiä kohtaan? Siinä eivät onnistuneet mongolit, englantilaiset eivätkä venäläisetkään.
Hosseinin kirja päättyy optimistiseen kuvaukseen luokkahuoneesta, jossa orpokodin lapsille yritetään antaa eväitä selviytyä tulevasta.
Päivittäistä uutisvirtaa seuratessa on vaikea yhtyä optimismiin. Tai sitten pitää olla erityisen kärsivällinen luonne, sillä tilanteen nopea koheneminen ei ole näköpiirissä. Pysyvä rauha syntyy aikanaan, jos on syntyäkseen, afgaanien omin voimin. Miehittäjiä eivät afgaanit ole koskaan hyväksyneet.
***
Thaimaalaiset ovat toki ahkeria tyttöjä ja poikia. Mutta muistiko kukaan kertoa heille ennen Suomen-matkaa, että luonnonmarjoista voi tulla jonakin vuonna tulla lähes täyskato?