Janne Kärkkäisen maalauksia Kempeleen kunnantalolla 28.2. saakka.
"Anna mennä vaan, hienosti se sujuu!", tekee mieli sanoa ensimmäistä omaa näyttelyään pitävälle ja itseään hyvin itsekriittiseksi kutsuvalle Janne Kärkkäiselle (s. 1981).
Kärkkäisen maalaaminen on varmaotteista ja helpontuntuista. Kädenjäljessä on oikeastaan jotain Suomen taiteen kultakauden maalarit mieleen tuovaa keveyttä.
Onkohan Kärkkäinen sattunut syntymään sivellin kädessään? Esikuvikseen nuori taiteilija mainitsee Hannu Lukinin ja Kuutti Lavosen. Heidänkin vaikutustaan voi Kärkkäisen maalauksissa nähdä, mutta omaan ilmaisuun sopivasti sulautuneena.
Ihmiskasvot ovat Kärkkäisen lempiaihe. Erilaisten kasvomaalausten skaala onkin näyttelyssä lavea; näyttelykokonaisuudet tulevat varmaan tiivistymään kokemuksen karttuessa.
Töistä mielenkiintoisimpia ovat ne, joissa sujuvaan jälkeen kietoutuu jotain henkilökohtaista kuten työssä Keltainen huivi teki minut ylpeäksi.
Kiinnostava on myös viileänvihreän yhdistämä teospari Nimetön / Tiesin aina, että äiti oli surullinen. Siinä taiteilija on jättänyt naturellin paletin. Maalausten tunnelma rakentuu värillisen valon ja yhä aistittavissa olevan ihon ominaisvärin väliselle jännitteelle.