Puolustusvoimien komentajan toive sadasta miljoonasta lisäeurosta vuosittain voi olla epärealistinen, mutta kalliiksi käy myös armeijan iskuvalmiuden laiminlyönti. Hallituksen on pakko lisätä kansainvälistä hankintayhteistyötä.
Edellinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen käytti ministerikautensa loppuajan maalaamalla eteen karuja näkymiä armeijan rahoituksesta. Hänen viestinsä oli, että puolustukseen on saatava lisää rahaa tai sitten puolustusvoimien annetaan näivettyä. Tarkkoja miljoonatoiveita Kääriäinen ei kuitenkaan perinnöksi jättänyt.
Uusi ulkoministeri Ilkka Kanerva ehti lähes ensi töikseen tukea lisärahoitusta armeijalle jo ennen seuraavaa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Sunnuntaina puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala palasi teemaan ja löi Turun Sanomien haastattelussa pöytään lukemat siitä, paljonko varoja oikein tarvitaan.
Kaskealan laskelmissa päädytään sataan miljoonaan euroon vuosittain neljän vuoden ajan, siis yhteensä 400 miljoonaan. Se on huikean summa, ja on vaikea nähdä, miten se ja kaikki muut pitkän hallitusohjelman hankkeet saadaan mahtumaan budjettiraameihin.
Jos satoja miljoonia ei saada, on komentajan mukaan unohdettava pääkaupungin ilmatorjunnan uusiminen ja kertausharjoitusten lisääminen, on vähennettävä varusmieskoulutuksen maastotunteja ja ilmavoimien lentotunteja ja kenties suljettava vielä yksi varuskunta. Kaikki nämä olisivat vaikeita ja haitallisia päätöksiä.
Uudella hallituksella on edessään vaikea yhtälö. Armeijan ei voi antaa näivettyä, mutta puolustusvoimien määrärahojen tuntuva kasvu on myös poliittisesti hyvin vaikea päätös. Yleensä kaikissa armeijaa koskevissa tärkeissä linjauksissa vetäydytään selonteon taakse, mutta nyt sekään ei käy päinsä. Uusi selonteko valmistuu 2009 ja vaikuttaa viiveellä, ja Kaskeala perää ratkaisuja jo sitä ennen.
Myöskään Nato-keskustelun taakse vetäytyminen ei tässä tapauksessa oikein onnistu. Menipä Suomi Natoon tai ei, yleistä asevelvollisuutta ja alueellista puolustusta ei olla romuttamassa. Jos tästä lähtökohdasta aiotaan toimia mielekkäästi, se kysyy kustannuksia joka tapauksessa. Ennen muuta puolustusmateriaali on aina vain teknisempää ja kalliimpaa.
Eräänlainen ennakkotapaus on Hornet-torjuntahävittäjien hyvin kalliista hankinnasta kiinni pitäminen keskellä pahimpia lamavuosia 1990-luvun alussa. Se saattoi samalla olla viimeinen kerta, kun Suomi teki tämän mittaluokan kauppoja yksin.
Isojen hankintojen kansainvälistäminen on välttämätöntä, sillä muuten kustannukset karkaavat aivan käsistä. Luontevimmat kumppanit löytyvät muista pohjoismaista. Jo hallitusohjelmaan on kirjattu pohjoismaisen yhteistyön syventäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Yhteistyö Ruotsin kanssa on monissa tapauksissa jo arkipäivää, ja Norja on seuraavana vuorossa. Samaan aikaan Ruotsin ja Norjan keskinäinen yhteistyö syvenee, ja Norja on puolestaan ottanut päävastuun Islannin puolustamisesta. Pohjoismaista puolustusliittoa ei tässä olla rakentamassa, mutta hankinnoissa ja harjoittelussa yhteisyys rakentuu pienin askelin aivan uudelle tasolle. Kaikkia rasittavat samat kustannuspaineet.
Mutta sekään ei poista Kaskealan esiin nostamaa perusongelmaa. Nyt on tosiasiassa käynyt niin, että budjettipäätöksillä on monissa asioissa ajettu edellisen selonteon linjausten yli. Nämä asiat pitäisi ratkaista poliittisilla päätöksillä, ja juuri tämä tehtävä uutta hallitusta odottaa. Juhani Kaskeala lähetti uudelle hallitukselle armeijan hintalapun.