Monet ajattelevat, että sisäasiainministeri Anne Holmlundin, joka hallituksessa vastaa poliisista, pitäisi erota Kauhajoen seurattua Jokelaa. Itse puolestani olen miettinyt, kuinka kapeaksi ja abstraktiksi meillä on mennyt ministerien poliittinen vastuu.
Ehkä vastuu olisi laajempi, jos meillä olisi kaksipuoluejärjestelmä. Siinä hallitus oikeastaan ottaa herkemmin kuin monipuoluejärjestelmässä koko vastuun kaikesta, mitä eri hallinnonaloilla tapahtuu. Ikävä onnettomuus tai suuri mokaus hallintokoneistossa tai sen toiminta-alalla lankeaa helposti hallituksen viaksi katsomatta oikeudellisiin vastuihin.
Hallitus puhdistautuu: se valittaa syvästi tapahtunutta ja merkiksi siitä asianomainen ministeri saa mennä. Tällainen käytäntö panee ministerit varpailleen, kantamaan korostetusti huolta hallinnonalansa asioista ja perehtymään niihin.
Meillä yksittäisen ministerin poliittista vastuuta vaaditaan toteutettavaksi yleensä vasta silloin, kun ounastellaan ministerin syyllistyneen oikeudelliseen rikkeeseen. Silloin ministerin ero on kevyempi keino kuin turvautuminen ministerisyytteeseen.
Tätä kehitystä tukee se kahtiajakoisuus, joka on ajettu sisään keskushallinnossa, ministeriötason yhä jyrkempi erottaminen suoritustasosta. Lähtökohtana on ollut, ettei ministerillä pitäisi olla suoraa määräysvaltaa siihen nähden, mikä on suoritustason toimintalinja niin sanotusti kentällä. Hallinto menee menojaan näissä väljissä puitteissa.
Jos vähän kärjistää, poliittisesti vastuunalainen sisäasiainministeri siis ohjaa poliisihallintoa vahvistamalla eripituisia aikavälejä kattavia toiminta- ja taloussuunnitelmia ja asettamalla määrällisiä tulostavoitteita. Sen ohessa hän tarpeen mukaan koettaa vauhdittaa poliisin toimintaan liittyviä lainsäädäntöhankkeita.
Kun ministeri Holmlund on vaikuttanut vähän epävarmalta viime aikojen esiintymisissään, se voi johtua siitä, ettei nykyjärjestelmä edellytä hänen tuntevankaan poliisin asioita riittävästi.
Kauhajoen tragedian tuottamat suuret kysymykset ovat kuitenkin muualla kuin ministerin vastuussa. Suurin niistä on se, riittääkö aseasioissa luvanvaraisuus. Mikä kanta on otettava kansakunnan laajaan aseistamiseen?
Valtiolla on kylläkin väkivallan käytön monopoli ja puolustusvoimilla monopoli massiiviseen väkivaltaan -- mutta tämän sivuitse yksityisten suomalaisten hallussa on 1,6 -- 1,7 miljoonaa ampuma-asetta. Hyvin suuri osa osa niistä on pitkäpiippuisia metsästysaseita, jotka ensi sijassa on tarkoitettu eläinten surmaamiseen, mutta mukana aseistuksessa on myös osapuilleen 300 000 käsiasetta. Niillä ei metsästetä. Niillä sanotaan harrastettavan.
Kummankin lajin aseet soveltuvat oikein hyvin ihmisenkin surmaamiseen. Se on käsiaseen päätarkoituskin. Ensisijainen maali on elävä ihminen. Silti käsiaseen käyttöharjoittelua pidetään niin sanottuna hyvänä harrastuksena. Se on on oikein olympialajikin. Puhutaan ampumaurheilusta myönteisin arvolatauksin.
Metsästyksellä on historialliset perinteet Suomessa. Joillakin seuduilla se on selvästi edelleen leivän lisäkin asukkaille. Paljon on tosin niitä, jotka eivät osaa liikkua vapaassa luonnossa ja iloita siitä, ellei siihen liity saalistusta ja eläinten tappamista. Olkoon näin -- kunnes asia joskus toisin arvioidaan.
Jokelan ja Kauhajoen jälkeen on kysymys ensi sijassa siitä, kuuluuko yksityisille käsiaseiden hallussapito ja käyttö enää luvanvaraisenakaan. Kuuluuko se siihen yhteiskuntaan, jonka haluamme pitää mahdollisimman turvallisena?
Saadakseen luvan käsiaseeseen hakijan pitää olla 18-vuotias (tietyin ehdoin alempikin ikä riittää), ja häntä on "terveydentilansa ja käyttäytymisensä perusteella pidettävä sopivana pitämään hallussa ampuma-asetta". Kenelläkään ei ole ehdotonta oikeutta saada itselleen tuollaista lupaa -- ei edes siinä tapauksessa, että luvan saajaa ja aseen käyttötarkoitusta koskevat edellytykset näyttäisivät täyttyvän.
Noilla edellytyksillä lupakäytäntö olisi voinut olla hyvinkin kireä. Käytännöksi näyttää tosin tulleen, että lupa heltiää kovin helposti.
Nyt hallitus lupaa lailla tiukentaa lupaehtoja ja poliisille pääsyä eräisiin yksityisyyden suojan alla oleviin julkisiin tiedostoihin. Jos tällä pyritään parempiin ennusteisiin, niiden pohja olisi edelleen heikko ja poliisin resurssit rajalliset. Ihmisen käyttäytymisen ennustaminen on näet kovin vaikeaa.
Käsiaseiden hallussapidon uudelleen arvioinnin välttämättömyys johtuu yksinkertaisesti siitä, että se ihmisten yhteiskunta, jossa kaikki elämme, on etääntynyt kauas siitä idyllistä (jos sitä ennenkään oli), jossa jalot ammunnan harrastajat ottavat ampumaradalla mittaa toisistaan silmän tarkkuudessa ja käden vakaudessa.
Tässä yhteiskunnassa käsiaseesta on tulossa joukkomurhan väline. Nyt olisi asetettava puntariin ja vastakkain yhtäältä oikeus käsiaseilla tapahtuvaan ampumaharrastukseen ja toisaalta ihmisen oikeus elämään. Toisen rajoittaminen voi turvata toista. Toinen ei ole perusoikeus, toinen on.
Isossa-Britanniassa maaliskuussa 1996 tapahtuneen Dunblanen joukkosurman jälkeen parlamentissa hyväksyttiin seuraavana vuonna laki, jolla kiellettiin käsiaseet ja sarjatuliaseet yksityisiltä. Kaikki, joilla oli tällaisia aseita, joutuivat luovuttamaan ne lunastusta vastaan valtiolle. Kiellettyyn aseeseen voi saada luvan sisäministeriöltä vain poikkeustapauksessa.
Suomen sisäasiainministerille suosittelen opintomatkaa Isoon-Britanniaan. Siellä ei jääty odottamaan toista Dunblanea.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).