Ei samaan kaivoon kahdesti putoo, sanotaan. Ministeri Jyri Häkämiehen puhe Atlantti-päiväkerhossa osoitti, että kyllä se onnistuu, kun pannaan oikea mies asialle.
Ministerin esiintyminen pakottaa kysymään, kannattaako puolustusministeriössä ylläpitää sisäänlämpiävää klikkiä, todellista kamarillaa, jonka ainoana tehtävä näyttää oleva vivuta Suomen turvallisuuspolitiikkaa raiteiltaan? Viimeksi se oli asialla ministeriön julkistaessa tiivistelmän lähialueiden turvallisuutta koskevasta selvityksestään. Skenario Venäjän lähitulevaisuudesta kun muistutti hämmästyttävästi erään Naton takapihalla toimivan "tutkimuslaitoksen" analyysiä.
Samasta kamarillasta on epäilemättä lähtöisin Häkämiehen puhe. Siinä hän kehotti Ruotsia liittymään Suomen rinnalla Natoon, Norjaa ja Islantia EU:hun ja Tanskaa osallistumaan järjestön sotilaalliseen kehittämiseen.
Kun täällä on tavattu olla yliherkkiä Ruotsin neuvoille, tuskin meidän kannattaa tuputtaa omiamme sille. Luotan enemmän Ruotsin harkintakykyyn. Sen turvallisuuspolitiikan jälkeensä jättämä vana on ollut jo runsaan kahdensadan vuoden ajan suora, vaikka sotavuosina joskus sumuun ehkä hukkuikin. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Suomen linjasta. Se kun on välistä ollut - kansanomaista sanontaa lainatakseni - kuin juosten kustu.
Ylipäätään Häkämiehen esitys osoittaa harvinaislaatuista tietämättömyyttä Ruotsin vuoden 1812 ratkaisun ja sen pohjalle syntyneen linjan vakaudesta ja pysyvyydestä kuin myös siitä herkkyydestä, jolla Ruotsi on pitänyt tuosta linjastaan kiinni hallitusten väristä riippumatta.
Häkämies perusteli ehdotustaan sillä, että kaikkien Pohjoismaiden kuuluminen Natoon tekisi ryhmästä sen sisällä merkittävän toimijan, koska "väestöpohjaltaan 24-miljoonainen kokonaisuus" ei voi olla heittopussi. Olisi luullut työn opettaneen häntä oivaltamaan, että puolustusliitoissa vain aseellisella potentiaalilla on merkitystä. Kellä sitä on, se puhuu, ja muut kuuntelevat.
Tähän asti skandinaaviset Nato-jäsenet ovat olleet lähinnä kuunteluoppilaiden asemassa. Mitä lisäarvoa joukkoon toisi maanpuolustuksensa kuralle laskenut Ruotsi tai puolustustaan hyvää vauhtia rapauttava Suomi? Meihin lähinnä verrattavissa oleva Norja on tähän asti kelvannut harjoitusmaastoksi ja tiedustelutukikohdaksi viholliseksi koettua Venäjää vastaan. Siinä suhteessa Suomi tietysti tarjoaisi Natolle vielä houkuttelevammat puitteet. Mutta mitä me kostuisimme siitä?
Niin viholliskuva. Sitä ei Häkämies tohdi vieläkään paljastaa, vaan antaa edelleen ymmärtää Naton olevan lähinnä Martta-kerho, jossa virkataan tumppuja pakanapojille. Venäjän nimeä sotaministeri ei tohdi suustaan laskea. Siltä pohjalta on hyvä katsahtaa karttaan. Jo se paljastaa, kenen puolesta Suomi istuisi housuillaan tuleen Natoon liittyessään. Sellaisen asian mainitsemista ei ilmeisesti koeta relevantiksi edes "keskustelupuheenvuorossa".
Kun ministeri tässä yhteydessä korosti, että "yhteinen pohjoismainen kannanmuodostus hyödyttäisi myös suhtautumista suureen ja vahvistuvaan itänaapuriimme", jää kysymään, mitä yhteistä voisi olla esimerkiksi Islannilla ja Venäjän rajanaapurina 1 300 kilometrin matkalta olevalla Suomella? Tai edes Ruotsilla ja Suomella tässä suhteessa?
Puheeseen sisältyi vakava varoitus, ettei Suomen pidä korostaa kahdenvälisiä Venäjä-suhteitaan eikä niiden merkitystä. Häkämiehen mukaan EU määrittelee meidän suhteemme Venäjään; vielä mieluummin hän soisi tuon määrittelijän olevan Nato. Tämä edustaa suurin piirtein yhtä käsittämätöntä ajattelua kuin hänen nuoremman kollegansa taannoinen varoitus, ettei Suomen pidä tarkastella maailmaa liikaa "Suomi-linssien läpi".
Toisin sanoen meidän on syytä unohtaa omat etumme ja odottaa, että joku toinen tulee puhaltamaan puurolusikkaamme. Siinähän odotamme tuomiopäivään asti. Jo Paasikivi puhui valtioeduista ja niiden luovuttamattomuudesta. Sen opin ovat Natonkin suuret jäsenet omaksuneet ja ylläpitävät ja painottavat suoria kahdenvälisiä suhteitaan Moskovaan. Häkämiehestä piittaamatta.
Miten tällainen hallituksen virallisesta linjasta poikkeava puheenvuoro ylipäätään näkee päivänvalon? Ennen moiset linjanvedot tavattiin käsitellä vähintään hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa ja alistaa presidentille. Häkämiehen selitys, että hänellä on oikeus osallistua keskusteluun, ontuu molemmilla jaloillaan. Samoin pääministerin vähättelevä kommentti: "on hyvä, että keskustelua käydään". Tämä on typerehtimistä. Kun ministeri puhuu turvallisuuspolitiikasta, hän puhuu hallituksen jäsenenä ja hänen esittämänsä koetaan hallituksen linjaksi.
Jos ministereillä on tarve keskustella turvallisuuspolitiikasta, sen tulee tapahtua hallituksen sisällä. Tämänkaltaisten asioiden "pohdiskelu" julkisuudessa on maalle paljon vahingollisempaa kuin joidenkin naisseikkailujen vatvominen. Pääministerin velvollisuus on ampua hallituksensa rivit suoriksi. Ellei hän siihen pysty, on aika vetää johtopäätökset.
Enpä kadehdi Helsingissä toimivia diplomaatteja, joiden tulisi raportoida Suomen turvallisuuspolitiikasta. Kehen heidän tulisi kohdistaa huomionsa kuullakseen Suomen kannan ja äänen: presidenttiin, pääministeriin, ulkoministeriin, puolustusministeriin vai...?
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.