Kolea merituuli pyyhkii Ruijan rannan kallioita. Kaukana alhaalla Jäämeri työntyy tunturien väliin, meurahtelee ja näyttelee valkoisia kuohuhampaitaan. Vuoren laella on ihmisen rakennelmia. Vuosikymmenten takainen musta menneisyys huokuu bunkkereiden oviaukoista.
Reilut kuusi vuosikymmentä sitten saksalainen ahdistus haki happea Jäämeren raikkaista tuulista. Tuolloin pykättiin tulta hönkivälle natsi-Saksan armeijan eli Wehrmachtin pedolle kiviset jalansijat tunturiin. Sinne raahattiin tykit ja käännettiin piiput kohti itää. Suuria ryminöitä ei kuitenkaan tullut, sillä sodittavaa riitti etelämpänäkin.
Vilu ja synkkä tunnelma katoavat, kun kurkistaa tasalakisen vuoren reunalta. Valkeita lintuja pelmahtaa lentoon ja sinkoilee vasten tummaa merta sakeana kuin hyttysparvi. Pahtaseinämällä on lentoon karanneista huolimatta edelleen kuin roiskittuna valkoista; valkorintaisia, töpäkkäjalkaisia kalalokin näköisiä lintuja. Ne ovat pikkukajavia ja niitä pesii lintuvuorella 20 000 paria.
Aisteihin tulvii nenäsointisen kiljahtelun kakofonia ja lintujen jätösten haju. Lentoon pyrähtäneitä palailee kalliohyllyille, toisia pudottautuu lentoon. Ilmassa käy melske, jyrkänteen railossa kököttää joku keltanokka, mustaräpylä silmät univiirussa.
Pitkiä nokosia ei kannata rotkonseinän suojissa ottaa. Vaikka kettu pysähtyy jyrkänteen reunalle huuliaan nuolemaan, eivät kajavat ole turvassa. Tuulista pohjolan taivasta viiltää koukkukyntinen ja -nokkainen viikate; tunturihaukan armoton hahmo.
Kaksi mustaa lintua vartioi seinämällä yhdyskunnan laidalla. Pesäpoikasen nuori elämä voi katketa jykevän nokan puristukseen, iskuihin. Korppipari voi yhteistuumin ahdistella aikuisenkin kajavan uuvuksiin ja nokkia hengiltä.
Runsas meri antaa ruokaa tuhansille ihmisille ja sadoille tuhansille linnuille. Mutta olosuhteet ovat Pohjan perillä ankarat, eikä heikko täällä kauaa sätki. Kansatieteilijä ja kirjailija Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan "Ruijan suomalaisia" kveenien tulosta Varangille 1800-luvun pulavuosina: "Vesisaaressakin siihen aikaan, kun suomalaiset rupesivat tulvaamaan, ei talvisin tehty juuri muuta kuin sairastettiin keripukkia ja kuoltiin."
Pikkukajavat sen sijaan ovat selviytyjiä. Ne lentää nykivät pauhaavalle merelle välillä liitäen alas, niin että katoavat aaltojen väliin noussen taas tiuhoin siiveniskuin ylemmäs. Merilinnuista ensimmäisinä nämä tuulitaiturit löytävät kalaparven ja pysähtyvät lekuttelemaan sekä sukeltelemaan.
Pian ulapalla häilää yhä kasvava valkoinen lintupilvi, joka opastaa paikalle muutkin Jäämeren siivekkäät kalanpyytäjät. Siellä tulla viuhtoo harmaa- ja merilokkia, frakkitakkista hyrräsiipistä ruokkia ja majesteettista, korkealta mereen räiskähtävää suulaa. Ruokansa muilta linnuilta rosvoavat merikihut valpastuvat: kohta on ryöstettävää.
Runsaasti lisääntyneille pikkukajaville ei tahdo riittää pesimähyllyjä rantatuntureiden jyrkänteiltä. Jotkut parit ovatkin muuttaneet kalastajakyliin. Hylly mikä hylly, tuumaa töpöräpylä ja väsää pesänsä ikkunalaudalle.
Tunturinummella makoilee rasvahäntälampaita. Leppoisat otukset katselevat merelle villapaidoissaan. Karitsa imee tökkien emoaan, paksu hännänpötkö sojottaa pystyssä. Mustaposkinen serkkupoika seikkailee jyrkänteen reunalla. Kavereita ei löydy, vaan lähimmät kajavat sättivät ja torailevat lampaalle.
Tuuli viiltää kaulan sivua. Mereltä hönkii tihkupuuskia. Karunrikas luonto koskettaa, ja samalla tuntuu suuren voiman läsnäolo.
Kannatti tulla. Taakse jäi läkähdyttävä helle, sääskien ja mäkäräisten riesa.
Varangin lintuvuorilla on elämän runsautta. Ruijassa voi vielä vilvoitella kuumenevassa maailmassa.