Suomessa on säilynyt maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen paljon - jopa useita miljoonia - vanhoja ja korkeatasoisia karttoja aina 1600-luvulta alkaen.
Kun vanha kyläkartta projisoidaan uusimpien karttojen päälle, syntyy tilkkutäkki. Sen avulla voi maisemaa lukea ihan eri tavalla sekä jäsentää samalla kulttuurihistoriaa ja alueellista kehitystä.
Jopa vanhoja sukujuuriaan kaiveleva saattaa löytää es-isiensä asuinpaikat ikivanhasta kartasta - jos vain osaisi lukea sitä. Maa- ja rajariitoihinkin kartoista voisi löytyä ratkaisu. Karttoja tarvitaan myös nykyajan maisemanhoidon ja alueiden käytön suunnittelussa.
Vanhojen karttojen hyödyntämistä on kuitenkin vaikuttanut niiden saatavuuden ohella yleistajuisen lukemiseen opastavan julkaisun puute.
Nyt vanhojen karttakaunotarten salat avautuvat paremmin. Maanantaina julkistettu Kierikkikeskuksen johtajan Leena Lehtisen kirjoittama ja ympäristöministeriön ja Genimapin julkaisema kirja "Vanhojen karttojen kertomaa" opastaa lukemaa maisemaa karttojen avulla.
Kirjan painopiste on tila- ja kyläkohtaisissa "suurimittakaavaisissa" kartoissa, jotka sopivat maiseman yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.
Kaupunkien asemakaavakartat ja koko valtakuntaa esittävät kartat on jätetyt pois. Kirja esittelee vanhoja karttoja, niissä käytettyä tekniikkaa ja esitystapoja kartoituksen alkuajoista 1900-luvulle.
Jokainen kylä
yksilöllinen
"Se jännittävä piirre maiseman muutoksessa on, että vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy, jokaisen kylän maisema on yksilöllinen, täynnä nykymaiseman synnyttäneitä ja näkyviä yksityiskohtia", Lehtonen kertoo.
Hän uskoo, että kun karttojen kehitys digitaalimuotoon yleistyy, kansalaisten kiinnostus oman alueensa "menneisyyden maisemaan" kasvaa.
Vanhat kartathan ovat niin arvokkaita, ettei kuka tahansa pääse niihin Kansallisarkistossa käsiksi, mutta jo nyt voi netistä virtuaaliyliopiston kautta etsiä karttoja.
Lehtisen mukaan vanhoista kartoista on luettavissa Suomen "melskeinen" historia. 1900-luvun kartoista näkyy myös teollisuuden ja liikenteen raju muutosvaikutus maisemaan.
Länsi- ja Itä-Suomen on selvä ero. "Itäsuomalaiset olivat loivaliikkeisempiä. Varsinkin Pohjanmaalla oltiin kovia riitelemään perinnöistä", Lehtinen selittää naureskellen idän selkeämpien ja lännen pirstaleisten karttojen eroa.
Lehtisen mukaan varsinkin 1700-luku oli vahvaa karttojen tekoaikaa, kunhan Pohjan sodan seurauksena tapettujen tai kadonneiden karttojen tekijöiden tilalle tuli uusia.
Vuoden 1757 isojakokartta taas Suomen maanmittaajien suurimman urakan, jossa viimeiset tehtiin 1960-luvun alussa.
