Oulu Tieteellisen arkeologisen tutkimuksen alkutaipaleella reilut sata vuotta sitten arkeologeilla oli apunaan vain alkeellisia välineitä. Arkeologiset kohteet sijoitettiin kartalle kompassia, mittanauhoja sekä kynää ja paperia apuna käyttäen.
Kaivauksilla arkeologi toimi "päältäkatsojana" työmiesten rehkiessä lapion ja lastan varressa. Kaivaushavainnoista piirrettiin kuvat tuumapaperille, ja valokuvauskonettakin saatettiin silloin tällöin käyttää.
Kaivauksesta otettiin talteen vain varsinaiset löydöt, kuten esineet.
Työhuoneensa kirjoituspöydän ääressä arkeologi sitten veti johtopäätöksensä kohteesta kaivauslöytöjen ja piirrosten perusteella ja piirsi kauniit, yleensä myös kaunistellut, kuvat tutkituista rakenteista.
Tänä päivänä kenttätöihin lähtevä arkeologi pakkaa maastoautonsa peräkonttiin edelleen lapion, lastan ja ämpäreitä, mutta myös vaaituskoneen, takymetrin tai GPS-paikantimen.
Vaaituskonetta tarvitaan kaivauksilla korkeussuhteiden määrittämiseen. Sen avulla saadaan selville esimerkiksi löydetyn esineen korkeus merenpinnasta. Muut koordinaatit mitataan esimerkiksi rullamitoin.
Takymetri on vaaituskonetta modernimpi tapa dokumentoida kaivauslöytöjä. Se tallentaa mitatusta pisteestä kaikki koordinaatit, joten mittanauhoja ei tarvita.
Niinpä Takymetri onkin kätevä kaivausten dokumentoinnissa sekä yleiskartan ja pintamallien teossa.
GPS-paikanninta käytetään lähinnä inventoinnissa, eli etsittäessä uusia muinaisjäännöksiä tai varmennettaessa tunnettujen muinaisjäännösten paikkaa.
Tämän yksinkertaisemmaksi ei arkeologinen kenttätyö voi mennä: kävellään vain muinaisjäännöksen luo ja painetaan GPS-laitteen nappia, ja tiedot kohteen koordinaateista tallentuvat.
Kaivausten aikana arkeologin kaulassa roikkuu järjestelmäkamera, jolla kuvataan muun muassa esinelöydöt löytöpaikallaan eli in situ.
Myös digitaalikameraa käytetään, ja sen avulla kaivauksista voidaan lähettää kannettavan tietokoneen kautta reaaliaikaisia kuvia internetiin.
Toki taskusta löytyy vielä kompassikin, joskin sitä käytetään usein vain suuntanuolena valokuvissa.
Löytöjen lisäksi maasta otetaan nykyään talteen myös erilaisia näytteitä, kuten hiilinäytteitä radiohiiliajoitusta varten ja maanäytteitä fosfaattianalyysia varten.
Digitaalisia karttoja ja 3D-malleja
Kaivausten ja inventointi- sekä tarkastusmatkojen tulokset arkeologi syöttää kenttäkoneista työpisteensä tehokkaaseen tietokoneeseen. Erilaisten ohjelmien avulla suolletaan sitten digitaalisia karttoja ja kolmiulotteisia malleja rakenteista.
Esimerkiksi GIS-paikkatieto-ohjelmalla tehdyistä analyyseistä nähdään, miten eri löytötyypit jakautuvat kaivausalueella. Ohjelmaan liittyvästä tietokannasta arkeologi voi myös hakea vaikkapa kaikki tietyllä alueella 25 metrin korkeuskäyrän alapuolella sijaitsevat kohteet, joista on löydetty kultaesineitä.
Lopulliset tutkimustulokset syntyvät siis edelleen pöydän ääressä istuen. Kuvat ja kartat ovat digitaalisesti tehtyjä, ja vaikka ne ovat tarkkuudeltaan ja informaatiosisällöltään monikertaisesti parempia kuin vanhat, on käsin piirrettyjen karttojen kauneus aivan omaa luokkaansa.
Yhteistä sata vuotta sitten tehdyllä ja nykyisellä tutkimuksella on lapioiden ja lastojen ohella vain millimetripaperi, jolle kaivaushavainnot edelleen piirretään itse kaivausten aikana. Kaivauskertomukseen kuvat toki piirretään puhtaaksi tietokoneella. (ME)