Täällä päivittäisen tarjonnan ulottumattomissa tervehtii ilolla jokaista harrastajaryhmää, joka ponnistaa estradille teatterinnälkäisiä ruokkimaan. Siksipä Haapajärveltä tullut Karjalahden Kartanoteatterin kutsu ensi-iltaan heti syksyn aluksi loi hyvin myönteisiä odotuksia.
Jotain uutta on tarjolla.
Odotukset eivät pettäneet.
Kahdenkymmenen katsojapaikan teatteri on pystytetty kartanon pieneen kokoustilaan. Se on pieni, mutta sopii kuin nakutettu pienimuotoisen dialogin esittämiseen. Teatterinkärpäsen puraiseman Pohjanrinteen perheen omistamassa Karjalahden kartanossa löytyy tarvittaessa puitteet taide-elämysten tarjoamiseen laajemminkin.
Sirkka Laine tunnettaneen parhaiten radiokuunnelmasarja Kantolan perheen yhtenä käsikirjoittajana. Siinä ihmisen arkinen elämä rytmittyy yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten kautta, joihin on reagoitava yhä nopeammin.
Vuonna 1997 kirjoitettu Palvelukseen halutaan on positiivisuuden sanoman sisältävää karua arkirealismia.
Se kertoo 1990-luvun alkupuolen lamasta, joka heitteli ihmisiä kuin rukkasia selviytymään työttömyydestä ja turvattomuudesta. Itsensä tarpeettomiksi kokeneet ihmiset olivat valmiita vaikka käpyjen keruuseen, mutta samalla he etsivät minuuttaan.
Uuden alun ja onnen etsimisestä on tässäkin näytelmässä kysymys. Mikään ei silti tunnu kymmenessä vuodessa muuttuneen, koska huoli työstä ja hyvästä elämästä ovat päivän puheenaiheita tänäänkin.
Armi Arpala (Kati Ekdahl) ja Seppo Simonen (Marko Pohjanrinne) tapaavat toisensa vuosien jälkeen ravintolassa. Siitä alkaa takautumina esitettävä tarina, jossa molemmat vuoroin kertovat omasta selviytymisestään.
Osat vaihtuvat ja tilanteet seuraavat toisiaan niin nopeaan tahtiin, että katsomossa on pideltävä vauhdissa vain tuolin reunoista kiinni. Marko Pohjanrinne on ohjaajana päätynyt ratkaisuun, jossa katsojalle ei armoa anneta.
Puitteet esitykselle ovat intiimit. Tullaan lähelle katsojaa, joka otetaan osaksi niukkaa lavastusta. Katsoja kokee ajoittain olevansa tirkistelijä ja seuraavassa hetkessä itse tirkisteltävänä.
Vuorovaikutusta ei kuitenkaan synny, katsoja pysyy passiivisena katsojana. Varsinkin esityksen loppupuolella teksti tuntuu paikoin pitkästyttävältä. Ehkä pieni lisätiivistys olisi paikallaan.
Marko Pohjanrinne ja Kati Ekdahl onnistuvat välittämään selviytymisen sanoman katsojalle hyvin vähäeleisesti, mutta puhuttelevasti. Jokainen sana ja ele on loppuun harkittua näyttelijäntyötä. Aloittelijoiden kanssa toki ei ollakaan asialla.
Kati Ekdahl on näytellyt teini-ikäisestä saakka erilaisilla estradeilla ja ohjaa Haapajärvellä lasten ja nuorten teatteriryhmiä. Marko Pohjanrinteellä on myös menneisyydessään harrastajanäyttelijän ura ja kokemusta ohjaamisessa. Karjalahdessa hän on järjestänyt teatterin tekoon liittyvää koulutusta ja kypsytellyt jo pitempään ajatusta omasta produktiosta.
Uusi teatteriryhmä ja esityspaikka otetaan ilolla vastaan, varsinkin, kun lopputuote on jo ensi näkemällä onnistunut.