Kun turvallisuuspolitiikan impivaaralainen koulukunta oikein terästäytyy, se alkaa muistuttaa meille muille, että Paasikivi neuvoi katsomaan karttaa. Tämä onkin klassisen reaalipolitiikan ydin, silkkaa Machiavellia ja Clausewitzia, mutta sen oppisisältö on mahdollisimman kaukana impivaaralaisesta liturgiasta.
Kun Paasikivi loi Suomelle uutta turvallisuuspolitiikkaa, kartalla oli suursodan voittaneeseen liittokuntaan kuulunut suuri, mahtava ja stalinistinen Neuvostoliitto, joka ohjasti Suomea ensin valvontakomissiosta käsin ja sitten yya-sopimuksella. Paasikivi neuvoi suomalaisia näyttelemään nöyrää Neuvostoliitolle vaikka kuinka harmitti ja vastaan harattiin. Kartta opetti.
Paasikiven poliittisen toiminnan aikana kartalla oli koko ajan suuri itänaapuri, mutta se muuttui jatkuvasti, vaikka kartta pysyi samana. Kartta tarkoittaa eri aikoina eri asioita.
Paasikivi aloitti uransa keisari-Venäjän aikaan ja kannatti jo silloin ainakin kohtuullista myöntyvyyttä. Kartta näytti, että Suomi kuului Venäjään.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa hallitsi pitkään karttakuvaa, ja Venäjä romahti vallankumoukseen. Paasikivi halusi Suomen kuninkaaksi saksalaisen prinssin. Kartalla on muitakin ilmansuuntia kuin itä.
Kun sekä keisari-Saksa että keisari-Venäjä olivat romahtaneet, Paasikivellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää tukeutua skandinaavisiin naapureihin. Ne olivat kartalla lähinnä.
Kun Stalin alkoi 1930-luvun lopulla vaatia Suomelta alueita valmistautuessaan Hitlerin hyökkäykseen, Paasikivi suositteli myöntyvyyttä. Hallitus oli eri mieltä, syttyi talvisota, ja se näkyi kartallakin. Suomi menetti Karjalan.
Jatkosodan alkuvaiheessa Paasikivi kirjoitti, että Neuvostoliiton valtapiiriin joutuminen olisi Suomelle kuolema, mutta Saksa antaisi meidän sentään rauhassa viljellä kaalimaitamme ja hoitaa sikojamme. Kartta näytti, että Hitlerin joukot olivat Suomenlahden eteläpuolella ja melkein Moskovassa.
Jatkosodan jälkeen Paasikivi vaati hallitusta täyttämään välirauhansopimuksen ja rauhansopimuksen ehdot tismalleen, sillä muuten Suomea olisi odottanut se kuolema, jonka hän jatkosodan aikana yritti estää turvautumalla Saksaan. Itäraja oli edelleen kartalla, mutta se oli hauras.
Paasikivi tuli puolen vuosisadan aikana saman kartan ääressä kuuteen erilaiseen turvallisuuspoliittiseen johtopäätökseen. Useimmat niistä olivat omana aikanaan täysin järkeviä, mutta mikään niistä ei ole ikuinen viisaus. Kun olosuhteet muuttuvat, politiikka muuttuu.
Paasikiven ajan jälkeen olemme nähneet kartalla hruštševilaisesti haihattelevan, brežneviläisesti pysähtyneen, gorbatšovilaisuuteen luhistuvan Neuvostoliiton, Jeltsinin epäonnistuneen Venäjän ja Putinin poliisivaltion. Nyt se on kääntynyt isovenäläisesti uusimperialistiseen hurmokseen, jonka seurauksena voi taas olla romahdus.
Mikään Paasikiven viime vuosisadan alkupuolella kehittämästä kuudesta turvallisuusratkaisusta ei pysty auttamaan suunnistusta tämän vuosisadan myrskyissä. Itärajan takana on edelleen suurvalta, mutta nykyinen Suomi ja Jeltsinin aikaa seuranneet kaksi Putinin Venäjää luovat aiemmasta poikkeavat reunaehdot.
Tärkein niistä on se, että Suomi kuuluu kaikkiin lännen kansainvälisiin yhteisöihin. Paitsi Natoon. Toiseksi tärkein on se, että Jeltsinillä ei ollut ja Putinilla ei ole käytettävissään valvontakomissiota eikä yya-sopimusta Suomen kurittamiseen.
Impivaaralainen koulukunta tarjoaa uudessa kylmässä sodassa suunnistamisen pohjaksi viime vuosisadan karttaa ja paikoilleen juuttunutta kompassia.
Kartta kertoo tärkeitä asioita, mutta ei pysty kuvaamaan historian dynamiikkaa ja logiikkaa. Sen esittämä pintatieto voi myös jähmettää järjen. Tästä kertoo esimerkiksi turvallisuuskeskustelun uusi muotihokema, että Suomen täytyy varoa uusia asioita, koska itärajalla on mittaa yli 1 300 kilometriä. Hirmuista.
Jokaisella kolmella Baltian maalla on rajaa Venäjän kanssa alle 300 kilomeriä. Jos rajan pituus olisi valtioon kohdistuvan uhan mittari, Viro, Latvia ja Liettua olisivat Suomeen verrattuna aivan erityisen hyvässä turvassa. Jos ei tiedä historiasta yhtään mitään, kannattaa kysyä vaikka virolaisilta, miltä heistä nykyisin tuntuu.
Ukrainan ja Venäjän välinen raja on vain parisataa kilometriä pidempi kuin Suomen itäraja. Tämän mittarin mukaan Ukrainan aseman ei oikeastaan pitäisi olla kovinkaan paljon Suomea pahempi. Kartan oheislukemiseksi kannattaisi katsoa uutisista edes otsikot.
Suomen, Baltian maiden ja Ukrainan eriasteinen turvattomuus ei johdu niiden Venäjän-vastaisten rajojen mitasta. Se johtuu siitä, että niiden rajojen takana on milloin kansalliskiihkosta, milloin taas ideologisesta hurmoksesta hurahtanut imperialistinen suurvalta.
Suomen ja Neuvostoliiton välisten sotien vaarallisuus ei johtunut itärajan pituudesta. Rintama ei koskaan ulottunut rajalinjan päästä päähän yhtenäisenä ketjuna. Suurvalta joutui hajottamaan voimansa ja se hetkittäin jopa auttoi Suomen puolustusta.
Nykyisin todennäköinen sota on sarja pääasiassa ilmoitse ja bittiavaruudessa tapahtuvia tiukasti rajattuja yllätysiskuja strategisiin kohteisiin. Tämä uhka johtuu kokonaan muista asioista kuin rajojen sijainnista tai pituudesta.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni