Räkäkauhun puolelta lähtenyt Sam Raimi on pärjännyt valtavirran tuotantoihin siirryttyään hyvin, persoonallinen kädenjälki on näkynyt niissäkin. Tuon puolen produktioista Raimin uralla on tähänastisista ehdottomasti suurin Spider-Man - Hämähäkkimies, joka pohjaa Stan Leen ja Steve Ditkon 1960-luvun alussa ideoimaan supersankarisarjakuvaan.
Samalla Spider-Man jatkaa Marvel-sarjakuvien siirtämistä valkokankaalle. Ennen sitä hahmo on seikkaillut television puolella niin animaatiosarjoissa kuin köykäisenpuoleisissa 1970-luvun näytelmällisissä töissä.
Aiemmat Marvel-teatterielokuvat, kuten X-Men ja Bladen molemmat osat, ovat olleet lajissaan mukiinmeneviä. Niin myös Spider-Man, joskin Raimin ohjaajankuvaa tarkastellen se merkitsee hänelle takapakkia: pelin säännöt on sanellut tällä kertaa raha, eikä tekijä.
Spider-Man - Hämähäkkimies on melkoisen uskollinen alkuperäisen sarjakuvan asetelmalle.
Keskushenkilö on neuroottinen, setänsä perheessä kasvanut orpo opiskelijapoika Peter Parker, joka huomaa saaneensa yli-inhimilliset kyvyt, kun geenimuunneltu hämähäkki on purrut häntä. Entinen nörtti sukeutuu heikkoja puolustavaksi yli-ihmiseksi, joka loikkii seittiensä avulla New Yorkin pilvenpiirtäjien välissä. Vastuu kasvaa voimien myötä.
Leen ja Ditkon sarjakuva uudisti aikanaan supersankarikuvaa käyttämällä paitsi huonosti piilotettua parodiaa, myös saippuaoopperan piirteitä. Nämä ovat siirtyneet elokuvaan: Hämähäkkimieheksi muututtuaan Peter joutuu entistä enemmän ristiriitojen repimäksi. Syyllisyydentunnot painavat poikaa hänen aiheutettuaan välillisesti setänsä kuoleman. Yhtä lailla ihastus naapurintyttöön tuottaa tuskaa.
Kehityskertomuksen piirteet eivät saa kuitenkaan elokuvaversiossa dominoivaa asemaa.
Supersankaritarinat yleensä ovat useimmiten perinteisen sadun kuvion laajennusta ja modernisointia. Tämä pätee Spider-Maniinkin. Hyvän - tässä tapauksessa paitsi neuroottisen, yhtä lailla epävarman - vastavoimana on paha.
Tavan mukaan paha on hyvää kiinnostavampi.
Äveriäs tutkija Norman Osborn, Peterin ainoan ystävän isä, muuttuu tieteellisen kokeen epäonnistuttua skitsofreenikoksi, jota minuuden pahat voimat alkavat hallita. Osborn ottaa valepuvukseen Vihreän Menninkäisen hahmon.
Spider-Man - Hämähäkkimies pohjustaa peruskuviota varsin pitkään, ennen kuin pääsee varsinaiseen vauhtiin Vihreän Menninkäisen ja Hämähäkkimiehen yhteenotoissa. Niissä voi nähdä kaukaisia muistumia Batmanista konnan nostaessa esiin sankarin ja itsensä perimmäisen samansukuisuuden ja tapahtuneen valinnan.
Toisaalta Hämähäkkimies-sarjakuvaa moitiskeltiin aikanaan siitä, että Peter Parkerin hahmo muistutti liikaa Teräspoikaa.
Raimin elokuva tavoittaa silloin tällöin sarjakuvan rennon campmaisen hengen, joka vallitsi erityisesti 1960-luvun töissä. Käsikirjoittaja David Koepp korostaa tuota enemmän päähenkilön sosiaalista estyneisyyttä ja epävarmuutta, mitä Tobey Maguiren arkisenherkkä osasuoritus tukee.
Sortuminen liikaan melodraamaan vältetään silti ylejään. Irrottelua kaipaisi kuitenkin lisää, samoin ilmeisesti New Yorkin viime vuoden syyskuun tapahtumien jälkeen mukaan ympätty pehmennysjakso tuntuu päälleliimatulta.
Huimimmillaan Spider-Man - Hämähäkkimies on hyödyntäessään digitaalitekniikkaa.
Tuota puolta olisi saanut olla enemmän, vaikkei miksikään tehostefriikiksi intoutuisi. Tokihan pehmeillä arvoilla on sijansa, mutta kun Hämähäkkimies on - kaikesta huolimatta - supersankari, sellainen yli-ihminen. Vaan jospa poika karskiutuu tulevan jatko-osan myötä.