Mistä näitä kärsimättömiä työnarkomaaneja oikein tulee? Sitä voi vain ihmetellä, kun lukee johtajien ja valtaapitävien henkilöhaastatteluja. Kaksi kolmesta tunnustaa kärsimättömyyden heikkoudekseen ja yhtä moni arvioi itsensä työnarkomaaniksi. Puolet julistautuu molemmiksi.
Sanotaan, että nykyjohtajat ovat kuin saman koulun kasvatteja ja että nykyinen työelämä ylipäänsä suosii tietyntyyppisiä luonteita: levottomia touhuajia, jotka osaavat tuoda itseään esiin.
Kärsimättömäksi työnarkomaaniksi tunnustautuminen kertoo silti ehkä enemmän siitä, millaisia ominaisuuksia meillä Suomessa työelämässä ja muussakin toiminnassa arvostetaan, kuin edes näiden ihmisten todellisista luonteenpiirteistä. Mutta miksi nämä ihmiset puhuvat itsestään niin samalla tavalla?
Osansa tässä on psykokulttuurilla, arjen psykologisoitumisella niin, että ihmiset yhä enemmän tarkastelevat itseään ja muita ihmisiä psykologisten käsitteiden avulla.
Harva meistä varsinaisesti on perehtynyt psykologiaan tieteenä, enemmänkin on kysymys keittiöpsykologiasta, johon on tarttunut erilaisia psykologiaan ja käyttäytymistieteisiin löyhästi pohjautuvia ajattelukehikoita.
Jokainen asiantuntijana tai johtavassa asemassa työskentelevä on vuosien varrella käynyt läpi rekrytointiyritysten soveltuvuustestejä ja haastatteluja. Haastatteluissa menestyäkseen on hyvä osata keskustella vähintään yhtä paljon itsestään ihmisenä kuin työstään.
Turvallisinta lienee käyttää kieltä, joilla konsultit operoivat. Ilman vakuuttavaa itsetuntemuksen osoitusta ei haastatteluissa menestytä.
Hyvän itsetuntemuksen omaava osaa haastatteluissa kertoa myös siitä, missä hänellä on kehitettävää. Suomeksi se tarkoittaa huonoja ominaisuuksia ja heikkouksia.
Veikkaan, että niin monet johtajat tunnustavat nykyään kärsimättömyytensä siksi, että se on niin sopiva heikkous kerrottavaksi.
Oikeasti kärsimättömyydellä ei ole vaatteita. Kysymyksessä on enemmänkin hävytön itsekehu itsekritiikin kaapuun puettuna. Eikös dynaamisen johtajan kuulukin olla kärsimätön, hän siis yrittää kärsimättömänä saada tulosta, muutosta, homman toimimaan.
Työnarkomaaniksi julistautuminen kuuluu samaan mukatunnustusten sarjaan.
Ahkeruutta on meillä Suomessa kunnioitettu suuresti, mutta ahkeruuden kulttuuriin on myös aina kuulunut se, ettei ihmisen itsensä sovi julistautua ahkeraksi: ”Laiska töitään lukee.”
On ollut yhteisön tehtävä nostaa jotkut jäsenensä ahkeriksi ja laskea toiset laiskoiksi. Kun joku kertoo olevansa työnarkomaani, sen voi kääntää suomeksi, että hän pitää itseään ahkerana.
Työnarkomaniasta puhuminen on psykokulttuuria puhtaimmillaan. Mikä on tehnyt työelämästä sellaista, että osa ihmisistä voi huonosti, koska he eivät kykene irrottautumaan työstään vapaa-aikanaan?
Sen sijaan, että etsittäisiin selitystä työntekijöiden psykopatologioista, kannattaisi kääntää katse työelämän yhteiskunnallisiin reunaehtoihin.
Riippumatta siitä, pitääkö työnarkomaanien diagnosointia hyödyllisenä työelämän kehittämiselle vai ei, voi hyvällä syyllä epäillä, että vain harva työnarkomaaniksi julistautunut oikeasti potee tätä vaivaa.
Varmaan moni työnarkomaaniksi korottautunut vetää itsensä välillä piippuun töitä paiskiessaan, mutta olennaista on, miksi hän sen tekee. Yleensä syy on työn imu.
Ei hän työnarkomaani ole, vaan tavallinen itsekäs ihminen. Hän käyttää aikansa siihen, mistä itse eniten nauttii ja saa ihailua, mainetta, kunniaa ja rahaa. Sanotaan, että monen menestyneen johtajan takana on hyvä puoliso. Eli hän, joka hoitaa tylsät työt ja velvollisuudet, ne hommat, joihin todella tarvitaan ahkeruutta.
Kolumni