Vaikka teatterikesäkaupungin valtalehti Aamulehti väitti jo keskiviikon numerossaan, että kesän vakiovieras, presidentti Tarja Halonen olisi mukana samana iltana syömässä festivaalien 35-vuotissyntymäpäiväkakkua, presidenttiä saadaan kuitenkin vielä odottaa viikonloppuun. Vasta silloin hän tulee katsomaan esityksiä.
Sama festivaalilähde, joka tämän kertoi, kommentoi kulttuuriministeri Tanja Karpelan tuloa. Nämä kaksi tulevat sillä erolla, että kun presidentti tulee katsomaan esityksiä, kulttuuriministeri tulee näyttäytymään, hän luonnehti vierailujen eroa.
Teatterikesästä tuleekin ensimmäinen kesätapahtuma, johon kulttuuriministeri ilmestyy kovan julkisen painostuksen jälkeen sitten alkukesän.
Kulttuuriministeri oli kuitenkin paikalla yllättävässä yhteydessä jo keskiviikkona, kun festivaalin syntymäpäiväiltamissa stand up -koomikko Heli Sutela otti kantaa kulttuuriministerin poissaoloon esittelemällä paitsi omia rintojaan vertaamalla niitä kulttuuriministeri Tanja Karpelan rintoihin. Hänestä Karpelan koulutuksen perusteella tämän toinen rinta olisi sopinut paremmin sosiaali- ja toinen rinta terveysministerille kuin kulttuuriministerille siksikään, ettei Karpela halua käydä kulttuuritilaisuuksissa.
Tapahtumien yössä rokkaa Woyzeck
Ainut virallisessa festivaaliohjelmistossa mukana oleva pohjoissuomalainen teatteri, Kajaanin kaupunginteatteri, rokkasi läpi Pakkahuoneella Woyzeck-esityksensä torstai-iltana. Tämä ajoittui kaikkien suomalaisten taiteiden öiden eli Tampereen Teatterikesän aikana jalostetun Tapahtumien yöhön.
Torstai-ilta ja yö on se koko kaupungin täyttävä kaupunkifestivaali, jossa koko Tampere tuntuu olevan liikkeellä ja jolla perinteisesti on saatu teatterikesän katsojatilastot komeiksi.
Tosin etenkin ulkomaiset esitykset ovat ainakin festivaalin alkupuolella vetäneet salit ääriään myöten täyteen ja tilastot hyvään suuntaan.
Jos pääsi perätysten katsomaan vaikkapa italialais- ja venäläisvierailuja, ravennalaista Alice vietato - 18 anni ja moskovalaista Plastilinia, luuli päässeensä melkoisesti hajulle tämänvuotisen festivaalin meiningistä: mukana näyttää olevan ainakin tuhti panostus nuorista ihmisistä huippuvisuaalisesti kertoviin esityksiin. Niiden monipuolisen teatteri-ilmaisun vuoksi niitä pystyy seuraamaan, vaikka ei italiaa tai venäjää osaisikaan ja vaikka ei lukisikaan tekstitystä, joka juoksee kummassakin esityksessä korkealla katonrajassa.
Eräässä mielessä haikailee jopa sitä, voisiko koskaan Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaalissa nähdä joitakin samankaltaisia ulkomaisia vierailua.
Venäläisten Plastolin on ollut bongattavissa jo aiemmin ainakin Pietarin Baltic House -festivaaleilta, joilta teatterikesän taiteellisen johtotroikan jäsen Reko Lundan sen Tampereelle pyydysti. Toisaalta festivaalien suomalaisista vakiokiertäjistä moni oli sen samassa yhteydessä nähnyt.
Ravennalaisesitys sen sijaan tarttuu festivaalibongarien haaviin vasta Tampereella, jos on tarttuakseen, koska Maarit Pyökäri näki sen aivan untuvikkona viime talvena esityksen kotikonnuilla.
13-vuotias
Peilimaan Liisa
Lähes hypnoottinen Virginiasofia Casadio ei ole aikuinen, joka esittää Lewis Carrollin klassikkoa ihmemaan Liisaa, vaan hän on oikea pikkutyttö, 13-vuotias.
Luigi de Angelesin ohjaama esitys on suljettu suureen terraarioon, jossa kaikki on mustavalkeaa ja valuvaa - pöydänjalat, airot, shakkilaudat - kaikki velloo ja liukenee tässä unimaailmassa. Carrollin Liisa-tarinoita, josta tämänkertainen on lähempänä Peilimaata kuin Ihmemaata, on eri aikakausina analysoitu sekä surrealistisiksi että jopa huumehörhöisiksi. Eräs koulukunta on selittänyt tarinoiden syntyä ilmiöillä, jotka ovat aiheutuneet pahasta migreenistä kärsineen kirjailijan omassa päässä.
Italialaisohjaus tuntuu hyväksyvän ja hyödyntävän tämän kaiken. Itse asiassa tulkinta tiivistyy hyvinkasvatetun mutta tiukasti puoliaan pitävän pikkutytön kysymykseen, kuka määrää tässä epäloogisessa, välin sumuisessa ja kovaäänisessä maailmamme peilikuvassa, unimaailmassa, josta kuitenkin saamme avaimia siihen, että selviydymme omassa valvemaailmassamme.
Esityksen katsottuaan uskoo ainakin ohjaaja Luigi de Angelisin edustavan sitä koulukuntaa, että näemme vain mustavalkeita unia.
Poika joka
ei selviä
Oulun kaupunginteatterin Vittulajänkää on ollut mahdoton siirtää Tampereelle jo pelkän lavastusratkaisun takia. Siitä huolimatta Mikael Niemen poikakaksikko tupsahti muutaman kerran mieleen, kun katsoi Vasili Sigarevin kirjoittaman Plastilinin poikakaksikon, Maximin ja Aleksein, puuhia nykyvenäläisen pikkukaupungin ankeudessa.
Enimmäkseen Kirill Serebrennikovin ohjaama esitys on slaavilaisen tunteellisesti tragikoominen yhteisön elämää ja etenkin poikien kasvua kuvatessaan. Nyky-Venäjä ei kuitenkaan ole mikään hyvinvointiyhteiskunta, ja sen saa hyvinvointi-Suomen teatterifestivaaliyleisökin kokea, kun kovia kokeva Andrei Kuzitsev nuorena Maximina tekee itsemurhan. Tällainen loppupuhdistautuminen on hämmentävä selittyessään oikeaksi ratkaisuksi.
Jos Venäjän medialta onkin yritetty viedä hampaat, onneksi jäljellä on teatteri, joka uskaltaa kysyä, miksi nuoren ihmisen itsemurha on heidän yhteiskunnassaan näin itsestäänselvä ratkaisu.