Paljosta puheesta huolimatta moni vanhus kärsii Suomessa yhä epäinhimillisestä kohtelusta. Perustavaa muutosta tuskin tapahtuu, elleivät yleiset arvostukset ikää ja ikääntyneitä kohti meillä kohene.
Ikävästi tutunomaisia olivat ne otsikot ja uutiskärjet, jotka tiistaina ja keskiviikkona nousivat lääninhallitusten vanhushuollon raporttien pohjalta: "Vanhusten hoidossa pahoja puutteita", "Karmea totuus vanhustenhoidosta" ja "Vanhukset 2000-luvun huutolaisia".
Lääninhallitukset antoivat raporttinsa eduskunnan oikeusasiamiehelle Riitta-Leena Pauniolle. Hän oli pyytänyt selvitystä hoitopaikkojen valvonnasta sekä havaintoja hoitopaikkojen henkilöstömitoituksesta ja vanhusten kohteluun liittyvistä epäkohdista. Selvitykset osoittavat, että epäkohtia on, ja ne ovat vakavia. Tämä ei tosin ole vanhustenhoidon koko kuva. Hyvääkin hoitoa on.
Yhtä selvää kuitenkin on, että vanhusten ihmisarvo on moniaalla matalaksi arvioitu: he jäävät ilman liikuntaa, he voivat joutua odottamaan kohtuuttoman pitkään ruokaa, heitä sidotaan peteihin ja teljetään suljettuihin tiloihin, heitä pidetään rauhallisina lääkkeiden avulla. Muun muassa.
Raporttien sisältö on paitsi järkyttävä myös hämmästyttävä: eikö näistä ongelmista ole puhuttu vuosien ajan. Teema on ollut esillä vaaleissa ja niiden välillä, niin kuntien kuin valtakunnankin tasolla. Silti asiaintila ei tunnu kohentuneen lainkaan.
Keskustelu ajautuu ohi varsinaisesta maalista, jos vain aletaan osoittaa sormella laitosten henkilökuntaa. Esimerkiksi karulta tuntuva vanhusten sitominen vuoteeseen voi johtua myös siitä, että vanhus voisi muuten vahingoittaa itseään.
Hoitajien ja hoitopaikkojen asenteissa ja menettelyissä on niissäkin siellä täällä varmasti toivomisen varaa. Pannaan esimerkiksi vanhus vaippoihin, koska se on vaivattomampaa kuin auttaminen vessareissuilla. Tai vähennetään ulkoiluja, koska omat hankaluutensa siitäkin on. Näin ei saa olla. Silti kyse on ennen kaikkea muusta kuin hoitohenkilöstön asenteista.
Käytännön perussyy surkeaan kohteluun on raporttien mukaan se, että henkilökuntaa on yksinkertaisesti liian vähän. Ei ehditä antaa sellaista hoitoa kuin inhimillisen kohtelun vaatimukset edellyttäisivät. Pitkälle kyse on siis rahasta, siitä, kuinka paljon ikääntyvien hoitoon halutaan panostaa.
On vaikea väistää sitä sensaationhakuiselta kuulostavaa päätelmää, että vanhukset ovat nyky-yhteiskunnan huutolaisia. Mitä edullisemmin heidät saadaan hoidetuksi, sitä parempi. Tyytyväisimpiä ovat ainakin ne veronmaksajat ja poliittiset päättäjät, joiden omaiset eivät ole tämän huutokaupan kohteena.
Jos vanhusten kohtelua halutaan parantaa, on aivan selvää, että siihen tarvitaan lisää rahaa. Kyse on valinnoista, joita äänestäjien valitsemat poliittiset päättäjät tekevät.
Lopulta on kyse kaikkien suomalaisten asenteista ja siitä miten ikääntyneisiin ja voimiltaan heikentyneisiin ylipäätään suhtaudutaan. Jos arvostus olisi toisenlaista kuin nyt, vanhusten kohtelukin olisi parempaa. Ehkä esimerkiksi paljon useampi vanhus myös asuisi kotonaan tai lastensa luona.
Jos Suomessa jossain asiassa pitäisi ottaa oppia maailmalta, niin suhtautumisessa ikäihmisiin. Siinä tulemme kaukana perässä monia köyhiäkin maita.
Jos oikein hyvin käy, nykyisenlainen vanhusten kohtelu jää historiaan tämän sukupolven häpeäpilkkuna, jota tulevat polvet hämmästelevät. Se että juuri mitään ei paljosta puheesta ja päivittelystä huolimatta ole tapahtunut, ei anna lupaa odottaa nopeaa muutosta.