Oulu Karjalaisen Rekku ei ollut lyseoaikoinaan todellakaan mikään urheilija juoksijasta puhumattakaan. Syksyisen yleisurheilupäivän tuhannen metrin juoksu oli sellaista myrkkyä, että sen jälkeen Rekku sairasti vuorokauden jos ei toistakin ankaraa migreeniä. Jo tietoisuus edessä olevasta tonnin koettelemuksesta sai Rekun ripulille.
Siis onko tämä se sama Paavo Karjalainen, joka juoksi oululaista kestävyysjuoksuseuraa LSD:tä edustaen melkoisen määrän ultrapitkiä kilpailuja?
Sama mies.
Mistä mies, jota juoksu suorastaan etoi, sai sytöt ylipitkille juoksumatkoille?
"Kun kunto uhkasi mennä lopullisesti ravan puolelle, oli pakko keksiä jotain."
Rekku keksi suunnistuksen. Virpiniemen kiintorastiverkon kiertäminen alkoi varovaisella käveleskelyllä. Pikku hiljaa kävelyn sekaan tuli muutama juoksuaskelkin ja ennen pitkää Rekku huomasi juoksevansa reipasta vauhtia kaikki rastivälit.
Mutta kun rastit alkoivat loppujen lopuksi vain haitata ja hidastaa selvää juoksua, Rekku siirtyi maantielle. Ratajuoksuun hän oli saanut kouluaikoina sellaisen kammon, että se ei tullut kysymykseenkään.
Sitä myöten kun vauhti kiihtyi, myös matkat pitenivät. Kolmenkympinkään harjoituslenkit eivät tuntuneet missään, varsinkin jos niitä pääsi vetämään liki joka päivä.
Paavo "Rekku" Karjalainen oli tullut juoksuhulluksi.
30 kilometriä ei ollut enää mitään, nelikymppinenkin meni eikä 50 kilometriäkään ollut mahdoton.
Tätä täytyy saada lisää.
Karjalainen ideasta LSD kehitteli 1980-luvun alussa 50 mailin (80,45 km) kilpailun - Kesäyön Unelma auringon laskusta auringon nousuun.
"Koko idea syntyi sellaisesta ajatuksesta, että saisi kerrankin juosta tarpeekseen. Juoksuhimo oli kerta kaikkiaan niin kova", Karjalainen muistaa.
Idean isä oli tietenkin ensimmäisenä kyyristymässä lähtöviivalle.
Reippaan maratonin Rekku veteli kuin tyhjää vaan; happi kulki ja jalat pelasivat.
Kun takana oli rapiat 60 kilometriä, Rekku näki ensimmäisen kakun. Se oli suuri, kermainen mansikkakakku. Kohta kakkuja oli kaksi ja hetken kuluttua kakkuja oli pilvin pimein. Maalissa olikin kermaisia mansikkakakkuja juoksijoita odottamassa, mutta kakut olivat tuossa vaiheessa vielä 20 kilometrin päässä.
50 maila oli Rekullekin niin pitkä matka, että sen juoksemiseen tarvittiin koko perheen tuki. Niinpä Merja-rouva sekä perheen molemmat pojat seurasivat koko matkan autolla Rekun taivallusta.
Poikien mielestä isän matkanteossa oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kun tämä kermakakut silmissä vilisten raahusti lilliputtiaskelin kohti maalia.
"Äiti, voitaisiinko me nyt kysyä, joko isi on saanut juosta tarpeekseen?"
Äidistä se ei ollut lainkaan hyvä ajatus.
