Moskovassa 1990-luvun alussa tapahtuneesta Karjalan palautuksen ideoinnista olisi ollut pitkä matka alueen luovutukseen. Asia oli tuolloinkin enemmän Neuvostoliiton ja Venäjän kuin Suomen johdon käsissä.
Pakkoluovuttaessaan Karjalan viime sotien päätteeksi Suomi menetti 10 prosenttia pinta-alastaan, ja yli 400 000 ihmistä sai lähteä kodeistaan. Menetyksen syvää jälkeä kansakunnan sielussa osoittaa se, että vielä kuuden vuosikymmenen jälkeenkin teema nousee suuriin otsikoihin. Nyt pohditaan, olisiko vääryyteen voitu 1990-luvun alussa saada oikaisu.
Keskustelu roihahti uudelleen valloilleen keskiviikkona. Ensiksi Helsingin Sanomien kautta tuli julkisuuteen tieto, että Venäjällä olisi selvitetty 1992, millä hinnalla Karjala olisi ehkä voitu myydä Suomelle. Saman päivän Ilta-Sanomissa entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Seppinen kertoi Neuvostoliiton kommunistipuolueen NKP:n viesteistä, joissa ilmaistiin vuonna 1991 valmiutta Karjala-keskusteluun.
Uutisten jälkeen näyttää kiistattomalta, että Karjalan palautus todella oli Moskovassa esillä aika korkealla tasollakin käydyissä keskusteluissa. Maa oli tuolloin sekasorrossa ja talouskriisissä, mitä Baltian maat oivaltavasti käyttivät hyväksi. Ne riuhtaisivat itsensä irti puolen vuosisadan pakkoliitosta.
Suomessa keskustellaan nyt siitä, olisiko maan ulkopoliittinen johto voinut toimia tuolloin aktiivisesti Karjalan palautuksen puolesta. Erityisesti presidentti Mauno Koivistoa on syytetty siitä, että hän antoi mahdollisuuden valua läpi sormien.
Taustaa viime päivien keskustelulle saa Koiviston muistelmista. Niistä ilmenee, että hän kävi kesällä 1992 asiasta keskustelun presidentti Boris Jeltsinin Suomen-vierailun yhteydessä. Kuvauksen mukaan Karjalan otti puheeksi Koivisto, ei tosin nostaakseen rajakysymyksen esille vaan selostaakseen Suomessa käytävää keskustelua.
Koiviston kanta rajakysymykseen oli selvä: alue hävittiin sodassa, Suomi on tehnyt kolme rauhansopimusta, ja siksi asia on Suomen puolelta loppuun käsitelty. Koivisto ei siis lämmennyt palautusajatuksille lainkaan. Hän esimerkiksi käytti sanaa "Karjala-intoilijat".
Kuvauksen avaintietoihin kuuluu kuitenkin se, miten Jeltsin keskeytti Koiviston puheenvuoron jo alussa. Vieras totesi, että Euroopassa on ollut erimielisyyttä aiheuttavia rajakysymyksiä jo vuodesta 1100-luvulta ja että olisi traagista, jos ne kaikki avattaisiin. Muukaan keskustelu ei osoittanut, että Venäjän johdolla olisi ollut Karjalan palautukselle myötämieltä.
Tilaa Suomen aloitteellisuudelle olisi siis saattanut olla ainakin runsaan vuoden ajan 1991-1992.
Uusista tiedoista huolimatta olisi rohkeaa väittää, että ikkuna Karjalan palautukselle oli oikeasti avoinna Neuvostoliiton romahdettua. Vakuuttavia todisteita siitä ei edelleenkään ole. Siksi 1990-alun ulkopoliittisen johdon syyttely tuntuu kohtuuttomalta. Sodan nähnyt Koivisto pelasi varman päälle eikä ottanut riskejä, mistä historia useammin valtionjohtajia kiittää kuin soimaa.
Suomelta pakolla viety Karjala on ollut koko sodanjälkeisen ajan joutomaata, jonka Venäjä olisi järkiperäisesti katsoen voinut luovuttaa takaisin ajat sitten. Suurvallalle sen omat rajat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin käytännön asia. Kyse on ennen muuta periaatteista ja arvovallasta ja siitä, mitä rajan avaamisesta seuraa muualla.
Siksi Karjalan saaminen takaisin oli ja on yhä hyvin vaikeaa. Siihen lienee pakko tyytyä, niin kipeästi kuin vääryys vielä mieliä viiltääkin.