Kuusikymmentä vuotta on pitkä aika. Tänä kesänä tuolla vuosiluvulla on jälleen ollut erityinen merkitys. Kesällä ja syksyllä 1944 Suomi muuttui toisenlaiseksi, eli sellaiseksi kuin se nyt on. Jatkosodan vetäytymisvaiheen ja torjuntataisteluiden käänteitä on kesän mittaan muisteltu monissa yhteyksissä hyvinkin näkyvästi.
Talin-Ihantalan torjuntataisteluiden muistotapahtuma kyettiin pitämään paikan päällä, ja sadat veteraanit olivat läsnä. Suomen valtiojohto ei puhemies Paavo Lipposta lukuunottamatta asiaa noteerannut, mutta muuten monet ajatukset ovat tänä vuonna liikkuneet noilla ilmansuunnilla.
Syyskuun aselevon ja välirauhan päivämäärät tuonevat lisää jatkoa pohdintoihin. Syyskuussa 60 vuotta sitten syntyi nykyinen Suomi, ja maan väestöhistorian suurin mullistus varmistui lopulliseksi. Yli 400 000 ihmistä, siis lähes joka kymmenes suomalainen, joutui asettumaan pois kotiseudultaan uuden rajalinjan tälle puolen.
Talvisodan päätteeksi se oli koettu jo kertaalleen, nyt se koettiin uudestaan. Karjalan evakkojen onnistunut asuttaminen oli hämmästyttävä suoritus sodanjälkeiseltä Suomelta.
Vuosikymmenten mittaan väestö on sekoittunut niin, että jonkinlainen omakohtainen kytkentä karjalaisuuteen löytyy vähän joka puolelta.
Omankin sukutaustan myötä ei ole voinut välttää vuosien mittaan törmäämästä erilaisiin pitäjälehtiin, historiikkeihin ja punamustiin viireihin. On otettava hetkeksi etäisyyttä, ennen kuin näkee, mistä tässä itse asiassa on kyse: pitäjälehdet todellakin ilmestyvät 60 vuotta sen jälkeen, kun pitäjä itse on lakannut olemasta. Eivätkä ne ollenkaan näytä olevan katoamassa pois. Pikemminkin päinvastoin; nykyisten venäläiskylien päälle tai rinnalle on jälleen nousemassa vanha suomalainen todellisuus.
On erikoinen näky nähdä 1930-luvun suomalaisia karttoja venäläisen hotellin seinällä.
Neuvostoliiton romahdus ja rajan avautuminen 15 vuotta sitten muutti tilanteen täysin. Enää ei potkita esiin vanhoja kivijalkoja tai koputella säilyneitä hirsiä. Ne paikat löytyivät jo ensimmäisillä käynneillä. Osalle se riitti, monelle ei, ja uudetkin sukupolvet ovat liikkeellä. Nyt pidetään yhteyksiä nykyisiin asukkaisiin, järjestetään jumalanpalveluksia ja pitäjäjuhlia vanhoilla kirkkomailla, kunnostetaan hautausmaita ja pystytetään muistomerkkejä - ja korjataan niitä, jotka viime käynnin jälkeen on rikottu.
Mutta mitä tämä tarkoittaa paikan päällä? Sitä, että etenkin kesäisin jokaista ajokelpoista uraa luovutetussa Karjalassa koluaa joku Suomesta tullut autokunta, bussi tai maastoauto, ja että joka vuosi tuhannet suomalaiset lähtevät matkustamaan oloihin, jollaisiin yksikään matkatoimisto ei muuten kuuna päivänä saisi heitä houkutelluksi. Maisemissa ei ole valittamista, rakennuskannassa ja palveluissa kylläkin. Rakennukset ovat harvoin ehjiä, palveluita ei pahemmin ole.
Tosin tällainen massa saa väistämättä jobbarit liikkeelle. Pieni bisnes pyörii, ja tekee sen suomen kielellä ja euroilla.
Luovutettuun Karjalaan on syntynyt omituinen välitila. Venäjän nykyinen talouskasvu ei siellä paljon näy, paitsi uusina ökydatshoina ajomatkan päässä Pietarista. Sen sijaan suomalaiset pitävät siellä sukutapaamisia ja pitäjäjuhlia ja pystyttävät muistomerkkejä Venäjän alueelle, usein syvän isänmaallisin ja hartain seremonioin. Kesäisin, kun käki kukkuu.
Moni palaa sieltä mieli täynnä sekavia ajatuksia, ja monille seudun nykyisille asukkaillekin on jo varsin selvää, mihin jokavuotinen suomalaisten kansainvaellus liittyy. Noiden alueiden tunnelma on tyystin toinen kuin vaikka Pietarissa tai Murmanskissa, joissa suomalaiset ovat turisteja tai bisneksen teossa.
Onko vanhojen kirkkomaitten vaalimisella poliittisia seurauksia? Aivan varmasti on. Kyseessä on ainutlaatuinen ruohonjuuritason ilmiö, jossa vähin äänin tapahtuu isoja asioita. Siinä ei, ainakaan tietoisesti, vaalita kansakunnan muistia. Kansakunta on kovin abstrakti ja juhlava käsite. Sen sijaan vaalitaan omien sukujen ja juurien muistoa, ja muistamisen ketju ei ehtinyt katketa. Raja avautui juuri ajoissa. Neuvostoaikana luovutettu Karjala oli mielikuva. Nyt se on konkreettinen paikka. Siinä on valtava ero.
Erikoista on, miten vähän ilmiötä on julkisuudessa käsitelty. Ei niin, etteikö näistä matkoista olisi tiedotusvälineissä ollut juttuja. On kyllä, mutta analyysit ja johtopäätökset ovat olleet kovin vähissä. Vielä vähemmän niitä on kuultu poliitikoilta. Ehkä hekään eivät tiedä, mitä sanoa. Eikä pitäjä- tai heimolehtien kiivas keskustelu tunnu heijastuvan mihinkään.
Tässä asiassa on olemassa jokin ilmeinen ristiriita. Kesäkuussa Talin-Ihantalan muistojuhlan alla STT julkisti mielipidekyselyn, jossa 38 prosenttia suomalaisista sanoi haluavansa Karjalan takaisin. Enemmistö eli 57 prosenttia oli ajatusta vastaan.
38 prosenttia on tosiasiassa erittäin paljon, kun puheena olevista tapahtumista on 60 vuotta. Lisäksi palauttamisen kannatus oli kasvussa nuorimmissa ikäluokissa. Jos tämä kysymys olisi kadotakseen, lukemat eivät enää vuonna 2004 olisi tällaisia.
Tämän kolumnin tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen, pitäisikö Karjala palauttaa vai ei. Kysymys voi olla yksinkertainen, vastaukset siihen eivät ole.
Tarkoitus on sen sijaan pohtia, miksi asioita, jotka ovat silmien edessä, ei haluta nähdä. Luovutetussa Karjalassa on jo tapahtunut tosiasiallinen valtava muutos. Seurauksena on asiaintila, joka on omituinen, eikä sellaisenaan kestävä. Kysymys alueen tulevaisuudesta ei kytkeydy Suomen valtion toimiin, sillä niitä ei ole, mutta se kytkeytyy jo tuhansien suomalaisten toimiin.
Tämä "kansalaisliike" on kehittynyt runsaan kymmenen vuoden aikana, ja se on suurimpia yksittäisiä muutoksia Suomen lähiympäristössä. Mitä siitä seuraa, mihin se kehittyy? Ja mihin johtaa se, että maiden virallisen ulkopolitiikan ja kansalaisten ruohonjuuritason toiminnan välille on syntynyt ammottava kuilu?