Kyllähän se tiedetään, että Karita Mattilalla on Pariisissa enemmänkin kuin fan-klubi, kokonainen ihailijoiden leegio. Yleisö on häneen ja hän yleisöön tyytyväinen.
Tämän kevään riemuvoitot ovat olleet Châtelet´n musiikkiteatterissa, jossa suomalainen sopraano on aiemminkin esiintynyt. Juuri tässä teatterissa luotiin 1996 Stéphane Braunschweigin ohjaama ja lavastama Leos Janacekin Jenufa, josta saatiin toukokuun loppupuolella kokonaista kuusi loisteliasta esitystä.
Itse oopperaa lyhyesti kerrottuna tuntuu vanhanaikaiselta - tshekkiläinen maalaisdraama vuosisadan alusta jolloin yhteiskunta ei vielä osannut antaa naiselle vapautta edes rakastaa mielensä mukaan ja vanhemmat saattoivat sekoittaa hellyyden tyranniaan ja hirvittävään puritanismiin.
Toinen näiden pariisilaisiltojen sankaritar on upea sopraano hänkin, Rosalind Plowright, mutta äitipuolen osassa miltei noita-akka, lapsensurmaaja ja juonittelija. Hänetkin on pakko hyväksyä, niin dramaattinen ja inhimillinen on tarina, jota musiikki (Pariisin orkesteri kapellimestarinaan Sylvain Cambreling) myötäilee ja jakaa niin taitavasti pianissimoita ja taukoja ennen uusia myrskyjä että kuulijat saavat pidättää henkeään jännityksestä.
Mattilalla on kiitollisin osa lempeänä, rakastavana ja anteeksiantavana sankarittarena. Rakastettu mies hylkää hänet, toinen iskee häntä puukolla ja kylän väki on vähällä kivittää hänet luullessaan häntä lapsenmurhaajaksi.
Ainoa epäkohta tämän surullisen pääosan esittämisessä tuntuvat olevan pakolliset asennot, nurkkiin lyyhistyminen, rukouksen vaatimat kumarrukset ja epätoivo, joka estää paikoin ääntä kehittymästä kaikkeen loistoonsa.
Mutta sitäkin enemmän on Mattilan laulussa hehkua ja nyansseja jotka vieraasta tshekin kielestä huolimatta käyvät kuulijan sydämeen. Aplodeista ei ollut tulla loppua ja Ranskan radiokin esitti pitkän ohjelman, jonka aikana sopraano laulaa muun muassa mustalaislauluja, Dvorakia ja Shostakovitshia Tuija Hakkilan säestämänä. Jokin suomalainen kansansävelmäkin pääsi mukaan kevennyksenä, aivan kuin Châtelet´n esityksessäkin kansanomaiset rytmit ja tanssit.
Suuria oopperan hetkiä
Totesivat kriitikot. Menipä Le Monden arvostelija sijoittamaan Mattilan aikamme parhaiden sopraanojen joukkoon.
"Hänen äänensä, lämminsävyinen, kirkas ja hehkuva, pystyy kaikkeen mitä hän tahtoo. Hänellä on hallussaan koko rekisteri ja hän laulaa niin luonnollisesti ja häkellyttävän helposti aina korkeimpiin säveliin asti, että kuulija liikuttuu sisintään myöten, sydän syrjällään, järki valppaana. Fyysisesti hän on sekä kypsä että nuorekas Jenufa, yksinkertainen ja uljas, sensuelli ja pidättyväinen, liikkeissään vaistomaisen aito", kriitikko kirjoittaa.
Voiko kauniimmin kehua? Muutkin osat oli hienosti räätälöity, molemmat tenorit (Stefan Margita ja Gordon Gietz), jopa ketterä isoäiti (Menai Davies).
Ohjaajan suunnittelemat abstraktit lavasteet, punaiset myllynsiivet, mustat, kahlehtivat seinät, kylmä lumi, loivat kontrastia kylän harmaaseen arkeen.
Vieressäni istui pariisilainen kirjailija ja parin metrin päässä Raymond Barre, pääministeri muutaman vuoden takaa. Molemmilta kuultiin jos ei nyt ylistyksen hyminää, niin innostuneita kehuja kumminkin.
On hienoa saada olla ylpeä suomalaisesta tähdestä täällä kaukana, muuallakin kuin formula-kisoissa tai jääkiekko-otteluissa. Varsinkin kun monet meistä olivat jännittäneet iltaa etukäteen: kevätflunssa oli estänyt Mattilaa antamasta parastaan kenraaliharjoituksissa eikä tuo tshekin kielellä laulaminen taida muutenkaan olla helppoa.
Sitä hauskempaa on nähdä kriittisen pariisilaisyleisön antavan hänelle parhaan arvosanan kevään konserttivirtuoosien joukosta.