pekka.mikkola@kaleva.fi
Tänään on kulunut tasan 25 vuotta siitä, kun saarnaaja Niilo Yli-Vainion elämä päättyi lenkkipolulla Espanjassa. Niille jotka eivät ole hänestä kuulleet, lyhyt kertaus: helluntaiherätykseen lukeutunut Yli-Vainio ja hänen hurmokselliset kokouksensa olivat 1970-luvun lopussa valtakunnallinen puheenaihe, josta kohisivat muutkin kuin hengelliset piirit.
Jos ei ole koskaan kuullut tai nähnyt Yli-Vainion esiintyvän, kannattaa käydä katsomassa häntä koskeva dokumentti Ylen elävässä arkistossa. Yli-Vainio käytti retorisia tehokeinoja mestarillisesti, ohi puhetaidon oppaiden. Hän korotti välillä äänensä huutoon, kevensi sitten tunnelmaa vitsillä, viuhtoi käsillään ja pyörähteli ympäriinsä. Se upposi kuulijoihin.
Saarnaaja muistetaan myös puhetilaisuuksien lopussa rukousjonoihin tulleiden ihmisten kaatumisista. Se oli Suomessa ennennäkemätöntä ja kuohuttavaa. Kerrottiin parantumisista. Ylen dokumentissakin Yli-Vainio vakuuttaa luoksensa tulleelle syöpäpotilaalle, että sairaus lähtee tästä. Oli kuitenkin niitäkin, jotka istuivat hiljaisina kotimatkan tilauslinja-autossa. He eivät tulleet terveiksi, eivät edes kaatuneet.
Vaikka Yli-Vainio toi uutta väkeä helluntaiherätyksen piiriin, hän jakoi mielipiteitä myös vapaissa kristillisissä suunnissa, luterilaisesta kirkosta puhumattakaan. Saarnamiehen työtä vähäteltiin: "Sama väki, joka käy lauantaina suurbingossa, menee sunnuntaina Yli-Vainion kokoukseen."
Yli-Vainio edusti karismaattisuutta, jossa korostuvat kielilläpuhumiset, parantumiset ja profetoiminen. Vaikka ylivainiolaisuus hajaantui, karismaattisuus on Suomeen jäänyt. Ja edelleen ilmiö aiheuttaa ristivetoa.
Jo vuosia on kestänyt kiista Suomen tämän hetken näkyvimmän karismaatikkojohtajan, Nokian herätyksen Markku Koiviston ja Tampereen piispan Juha Pihkalan välillä. Siinä eivät enää riitele vain asiat vaan kyseessä on myös piispan ja herätysjohtajan arvovaltakamppailu.
Koska Koivisto on edelleen luterilainen pappi, piispalla on velvollisuuskin arvioida hänen tekemisiään ja sanomisiaan. Voi tosin kysyä, kuinka rakentavasti hän on sen tehnyt. Koivisto taas on ollut omissa kannoissaan tinkimätön, eikä hänkään ole osoittanut suurta kompromissihakuisuutta. Perusristiriita näyttää koskevan sitä, opettaako ja toimiiko Koivisto luterilaisen opin mukaisesti.
Suhtautuminen tähän kiistaan ja itse karismaattisuuteen jakaa uudella tavalla nyt niitäkin kirkollisia piirejä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi tiukkoina luterilaisuuden vartijoina. Äskettäin Koivisto sai Kotimaa-lehdessä tuekseen kaksi teologian professoria, jotka päättelivät, että Koivisto ja Nokian herätys halutaan savustaa ulos kirkosta.
Kirkon muu johto on ollut kiistassa hiljaa, ehkä siksikin, että kyseessä on Tampereen hiippakunnan asia. Karismaattisuutta eivät muutkaan piispat pääse karkuun, jos nyt sitä haluavatkaan. Maailmanlaajuisesti kyseessä on voimakkaimmin kasvava kristillisen suuntaus, johon esimerkiksi katolisen kirkon sanotaan suhtautuvan paljon luterilaisia myönteisemmin.
Karismaattisuuden outoja ilmenemismuotoja kummastellessa kannattaa muistaa, että suurimmat Suomen kirkon piirissä nyt toimivat herätysliikkeet, herännäisyys ja lestadiolaisuus, saivat aikanaan alkunsa hurmosliikkeinä.