Suuren suomalaiskansallisen instituution ja rahavallan linnakkeen historiaa kesti 105 vuotta. Sanomalehti Kaleva ylittää saman rajapyykin ensi heinäkuussa, mutta jatkaa elämäänsä vahvassa iskussa. KOP:n taival katkesi maaliskuussa 1995, kun se sulautettiin yhtiökokouksen päätöksellä ruotsinkielisen rahavallan tyyssijaan, Suomen Yhdyspankkiin. Uusi pankki sai nimen Merita, mutta se muutettiin Nordeaksi seuraavassa fuusiossa ruotsalaisen Nordbankenin kanssa.
Taivaankannet liikahtelivat. Niin dramaattinen oli päätös lopettaa KOP ja SYP. Mutta mitään muuta ei voinut. Pankinjohtajien ottamat riskit kävivät kestämättömiksi laman syövereissä ja rahamarkkinoiden vapautumisen jälkimainingeissa.
Johtajat väittävät, että pankkijätit sortuivat niiden asiakkaiden aiheuttamien luottotappioiden vuoksi. Markku Kuisman viiltävän avoin kirja Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi kuitenkin osoittaa selkeästi, etteivät ainakaan KOP:n johtajat selviä kuin koira veräjästä. He tekivät luottopäätökset, arvioivat riskit väärin ja ylittivät toistuvasti pankkiensa limiitit. Myös KOP:n seurantajärjestelmät sekä valvonta pettivät.
KOP kuopattiin Pertti Voutilaisen pääjohtajakaudella 1995, mutta todellisuudessa sen tuhon siemenet oli kylvetty karismaattisen Jaakko Lassilan aikana 1983-1991. Tosi on, hoki Lassila ja pani hidasliikkeeseen pankkiin vipinää, jollaista ei ollut ennen nähty Suomen pankkimaailmassa. KOP:sta tuli trendikäs pankki, joka lähti liput ja Lassilan liinatukka hulmuten maailmalle. Lassila halusi vapauttaa rahamarkkinat, kansainvälistää KOP:n ja tehdä siitä Suomen johtavan liikepankin ja eurooppalaisen toimijan.
Kuitenkin melkein kaikki, mihin Lassila koski, meni lopulta pieleen. Sen tajuaa Kuisman kirjaa lukemalla monin verroin selkeämmin kuin sen näki aikoinaan Lassilan liepeillä ja pöydissä. Lassilan karisma häikäisi lähipiirin ja kriittiset journalistitkin. Liian monen todellisuudentaju hämärtyi liian pitkäksi aikaa.
Liinatukasta ylistyslauluja laatineiden ja hänestä legendaa rakentaneiden journalistikollegoiden korvat punottavat takuulla, jos he lukevat Kuisman paksun, lähes 700-sivuisen kirjan jälkipuoliskon.
Kysymys on vakavasta asiasta. Kuuluisat Kouri-kaupat eivät kaataneet KOP:tä. Ne aiheuttivat pankille "vain" 2-3 miljardin tappiot, kun sen kaikkien luottotappioiden määrä nousi 12:een. Kouri-kaupoista alkoi kuitenkin KOP:n moraalinen rappio, joka söi sen kalleinta pääomaa, asiakkaiden ja yhteiskunnan luottamusta. Se johti myös Lassilan pakkoeroon KOP:n johdosta 1991.
Olisiko KOP selvinnyt lamasta ja pankkikriisistä omillaan, jos se olisi kertonut rehdisti totuuden Kouri-kaupoista ja ottanut opiksi virheistään? Jos se olisi puhunut totta, sen olisi ollut pakko hiljentää vauhtia sekä miettiä tarkemmin tekemisiään. Mutta KOP peitti alkuperäisen valheensa uudella valheella ja keksi sille muodollisen perusteen pankkisalaisuudesta.
Valheella oli lyhyet jäljet, mutta kuinka oli mahdollista, että arvostettu ja vakaa liikepankki hyväksyi moraalisesti kyseenalaisen toiminnan? Lassila ei toiminut yksin. Hänen lähimmät kollegansa johtokunnassa, pankin lakimiehet sekä monet hallintoneuvostossakin ilmeisesti tiesivät, että Lassila käytti Pentti Kouria ja Peter Fryckmania bulvaaneinaan valtataistelussa SYP:tä vastaan. Lassilan sisäpiiri piti kaksikkoa seikkailijoina, joihin saattoi koskea julkisesti vain pitkällä tikulla.
Lassila ei ole ainoa ihailtu ja palvottu johtaja, jonka sädekehä on vääristänyt ihmisten todellisuudentajun kilometrien säteellä. Nokian Kari Kairamo oli ennen Lassilaa Suomen talouselämän kruunaamaton kuningas, joka riisui pelkällä olemuksellaan kaikki aseista. Melkein koko Helsinki taputti ihastuksissaan käsiään, kun sädehtivä ja veitsenterävä Kairamo lähti Eurooppaa ostamaan 1980-luvulla. Suomessa ei ollut nähty ennen mitään vastaavaa. Kuitenkin hän oli viedä ostoineen Nokian perikatoon.
Vasta kun Kairamo oli lopettanut omat elinpäivänsä, julkisuuteen alkoi tihkua tietoja hänen maanisista kausistaan. Nokian oma sisäinen "uutistoimisto" oli levittänyt maailmalle pitkään tietoa superjohtajastaan, joka pärjäsi parin kolmen tunnin yöunilla. Kairamo lähti jatkoilta kotiinsa nukkumaan vasta pikkutunneilla ja huhki hihat käärittyinä toimistossaan jo kukonlaulun aikaan. Niin kerrottiin ja präntättiin lehtiinkin.
Tuskin kukaan terve ihminen kykenee tuollaiseen työtahtiin, eikä ole mikään ihme, jos sellaisessa vauhdissa sokeutuu. Kairamolle kävi niin, ja hän teki suuria virheitä ilman, että kukaan olisi puuttunut niihin ajoissa. Lassilallekin vain hurrattiin, kun KOP lähti peitset tanassa markkinaosuustaistoon. Dinosauruksen dynamiikka ihastutti, koska sellaista ei ollut kukaan nähnyt ennen.
Raskaimmat virheet tehtiin kuitenkin kasinovuosina säästöpankeissa. Edes Matti Ali-Melkkilän itsemurha joulukuussa 1989 ei saanut hälytyskelloja soimaan SKOP:ssa. Christoffer Wegelius ja Juhani Riikonen saivat huseerata ja pelata rauhassa pelejään. Riikonen souti vastavirtaan pörssissä. Kun muut möivät paniikissa, hän osti. Häntä ihailtiin ja pidettiin nerona.
Herrojen menoon puututtiin kovalla kädellä vasta sitten, kun pahin oli jo tapahtunut. Entäpä jos Suomeen ilmaantuu uusi Kairamo tai uusi Lassila? Kuka panee heidät lujille suuruudenhulluista suunnitelmista, joita he itse pitävät nerokkaina? Karismaattisia johtajia valvovat luottamuselimet siihen tuskin pystyvät. Johtajat pyörittävät niitä.
Suuren johtajan lähipiirikään ei siihen kykene. Se on liian riippuvainen hänestä. Jäljelle ei jää kuin kriittinen media, mutta sekin sokaistuu helposti, jos karismaattinen johtaja niin haluaa. Raaka mediajulkisuus kaatoi lopulta Lassilan, mutta se tapahtui liian myöhään. Kertautuvat virheet olivat jo ehtineet tapahtua.